1. Kännykkä

Koko elämä voi muuttua, kun unohtaa kännykän autotalliin. Työkaverini oli kiinnostunut ostamaan vanhat talvirenkaani, ja niinpä aamulla töihin lähtiessäni kävin ottamassa niistä kuvat kännykällä. Töissä hieman myöhemmin muistin selvästi, että peittäessäni talvirenkaat pressulla, laskin kännykän vieressä olevalle hyllylle. Ajatukseni harhautuivat renkaiden vieressä olevaan vanhaan viehelaatikkooni. Hetken mielijohteesta ja rakkaudesta vanhaan harrastukseeni kyykistyin laatikon viereen ja avasin sen. Harmikseni huomasin suurimman osan vieheistä ja tarvikkeista olevan ruosteessa. Ensi keväänä ostan uudet välineet ja aloitan kalastuksen uudestaan. Ehkäpä tämä pieni haikeus oman rakkaan harrastuksen ruostumisesta aiheutti sen, että kännykkä unohtui autotalliin, enkä huomannut sitä kun vasta töissä, jolloin olinkin auttamattomasti myöhässä.

Koska kännykkä on kutakuinkin tärkein työvälineeni, olisin hakenut sen saman tien kun huomasin sen unohtuneen, mutta en voinut olla pois esimiehen viikkopalaverista, joten päätin yrittää pärjätä lounastaukoon asti ilman. Olinpa kerrankin edukseni palaverissa ja keskityin tyhjänpäiväisiin aikatauluihin, asiakasvalituksiin ja lähitulevaisuudessa suunniteltuihin kehityskeskusteluihin. Pomoni jopa kehaisi minua palaverin jälkeen kertomalla olleensa iloinen aktiivisuudestani. Vastasin hänelle hetken mielijohteesta löytäneeni uudestaan vanhan harrastukseni ja sen antavan minulle voimaa. Hän katsoi minua hölmistyneenä niin kuin aina ja käveli pois.

Vastailin muutamiin sähköposteihini ja ilmoitin iltapäivän tulevalle tapaamiselleni kännykän jääneen kotiin, just in case. HR-osasto oli ottanut minuun yhteyttä ja pyytänyt pitämään kahden päivän koulutusta uusille työntekijöille, vaikka he tietävät minun vihaavan erityisesti kyseistä koulutusta ja esilläoloa. Tosin he myös tietävät, että olen huono pitämään puoliani ja sanomaan ei. Niinpä totutusti vastasin, että pidän koulutuksen mielelläni. Hieman kadehdin ihmisiä, jotka osaavat seistä tuntemuksiensa takana ja sanoa, mitä he ajattelevat. He katsovat silmiin, puhuvat selkeästi ja perustelevat argumenttinsa selkeästi. He myös pärjäävät elämässään loistavasti. Ehkäpä minä keskityn siis kalastamiseen - siinä olen todella hyvä.

Suunnittelin hakevani ensin kännykkäni ja jatkavani siitä lounastapaamiseen yhden vaativan asiakkaan luo, jolta tulisin luultavasti saamaan turpaani kunnolla. Töistä lähtiessäni pomoni heitti minulle tsempit ja kertoi toivovansa harrastukseni kantavan myös asiakastapaamiseen saakka. Mitä helvettiä johonkin noin typerään kommenttiin voi vastata? Niinpä heilautin kättäni merkiksi, että lähden.

Asun pitkälti pankin omistamassa, mutta yhdessä rakennuttamassamme omakotitalossa vaimoni Helenan kanssa tiukkaan rakennetulla omakotitaloalueella. Pieni piha on mielestäni etu, sillä pihatyöt eivät ole suurin intohimoni. Tosin pieni piha tarkoittaa myös lähellä olevia naapuritaloja, joita en laskisi eduksi, en ainakaan sitä höpöttäjä-Holopaista, joka munasillaan pyörii saunasta höyryten pihamaallaan, joka antaa suoraan olohuoneeseemme. Helenan mielestä alue on aivan ihana, vehreä ja reipas, mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan. Hänen mielestään myös alueella olevat muut nousukkaat luovat sinne menestymisen makua. Pohdin joskus, kuulummeko me hänen mielestään muihin vai menestyjiin. Ajattelin tosin, että sitä ei kannattaisi kysyä Helenalta itseltään. Menestymisen makua en jaksanut edes pohtia.

Mutta älä käsitä väärin, vaikka leikilläni kirjoitankin ivallisesti rakkaastani. Helena on upea ihminen, ja hänestä tulee vielä upea äiti. Hän on kaunis, tunnollinen, ahkera ja hauska. Hän pitää kotimme sen näköisenä, että välillä pohdin, katselenko naistenlehteä vai makuuhuonettamme, ja tämä lienee kyllä ihan kehu. Hän pitää myös itsestään huolta samalla intensiteetillä kun olisi kuuluisa lifestylebloggari. Hän liikkuu ketterästi tilaisuudessa kuin tilaisuudessa ja on sosiaalisesti hyvin lahjakas, josta lienee tullut meidän suhteemme ikioma sanonta - vastakohdat tasapainottavat suhteessa. Joten en voi valittaa, en edes viiden avioliittovuoden jälkeen.   

Talomme sijaitsee kapean mutkittelevan tien varressa, jossa on toinen toistaan hienompia taloja vieri vieressä. Ehkä hieman kohtalon ivaa, että oma talomme oli jäänyt kahden isomman talon varjoon, ja jos ei tiennyt mistä kääntyä pihatielle, saattoi ajella onnelamme ohitse. En viitsinyt kääntyä tällä kertaa pihatielle, vaan pysäköin porttimme viereen, josta voisin helposti jatkaa matkaani. En jaksanut nostaa autotallin vinkuvaa ovea, vaan päätin mennä eteisen kautta. Työntäisinköhän nyt nousukkaana kaksosrattaita tällä vehreällä alueella, jos olisinkin aamulla ollut välittämättä vanhasta viehelaatikostani?

Astuin eteiseen, ja samalla korvani rekisteröivät jotain, joka toi ensimmäisenä mieleeni pienen surun ja huolen. Olin kuulevinani Helenan äänen, yskähdyksen, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli sairastunut ja joutunut tulemaan töistä kotiin. Koska kännykkänikin oli autotallissa, niin en ollut saanut hänen viestiään tai soittoaan. Voi pikkuista, toivottavasti ei influenssaa. Otin muutaman kiihdyttävän askeleen kohti yläkerran makuuhuonettamme, mutta rappusilla askeleeni hidastuivat ja pysähdyin uudestaan kuuntelemaan. Totuus löi ajatuksiini, sillä harvaan influenssaa taitaa kuulua voihkintaa ja kiljuntaa. Seisoin rappusilla aika pysähtyen, nojasin seinään ja puhalsin keuhkot tyhjäksi. Koetin hetken järkeillä jotain järkevää vaihtoehtoa, mutta ajatukseni huusivat tyhjyyttä. Muistin Helenan seksilelut, ja yritin järkeillä vaihtoehtoa, jossa hän olisi kesken työpäivänsä lähtenyt kotiimme runkkaamaan itsekseen. Vaikka olisin mieluusti tämän vaihtoehdon niellyt vieheineen päivineen, niin suuremmalla todennäköisyydellä näkisin itseni pitämässä täydessä salissa koulutusta uusille työntekijöille loppumattomia aplodien kera.

Siinä hetkessä jokin kivi kääntyi. Kyllä tämäkin kortti on nähtävä. Tiesin jo, miten tämä tulee kohdallani päättymään, mutta en halunnut jäädä mielikuvieni kanssa valumaan syvempään lattialautojemme väliin. Viisi avioliitto vuotta takana, johon kuului säännöllistä seksiä, mutta kertaakaan, en vittu kertaakaan, ollut saanut moista ulinaa irti Helenastani. Nolona, nöyryytettynä, lyötynä ja peloissanikin otin hiljaisia askelia kohti makuuhuonetta, jonka äänet nousivat askelteni tahtiin. Onkohan tässä joku käsikirjoitus ja hyvä kapellimestari, joka ymmärtää koska on täydellisin kliimaksin paikka? Käsi täristen oven kahvalla pohdin, lähtisiköhän kiimaisesta possusta samanlainen ääni? Arvelin että rakas vaimoni voittaisi senkin kisan. Työnsin oven auki hiljaa.

En tiennyt mitä odottaa, ja miten olisinkaan, sillä pääni oli tyhjä. Astuin tilanteeseen, jota oli mahdotonta suunnitella etukäteen. En edes tiennyt, hyppäisinkö mahdollisen miehen kimppuun vai kenties naisen. Heittäisinkö arvokkaan nykydesigniä edustavan Carambola-maljakon päreiksi pitkin seiniä? Maljakon, joka oli sitä paitsi minusta aina näyttänyt läjältä lumpeita. Oksentaisinko ovensuuhun ja juoksisin tieheni? Paljon hyviä vaihtoehtoja. Pysyin kuitenkin perinteisessä minussa ja seisoin ovensuussa jähmettyneenä kuin suolapatsas saamatta mitään sen kummempaa reaktiota itsestäni ulos. Onni onnettomuudessa oli, että sain seurata lemmentekoa ilman, että minua huomattiin. 

Helenan silmät olivat sidotut jollain, joka näytti aivan kuin paksuilta mustilta sukkahousuilta. Hänen ranteissaan ja nilkoissaan olivat jonkinmoiset kiinnikkeet, joista lähtivät narut, jotka oli kiinnitetty sänkymme melko uusiin sängynpäätyihin. Selvästi yksi sulka lisää suomalaiseen designtyöhön ja Helenani sisustusintoon. Helenan päällä työsti itseään köriläs, jolla oli jonkinmoinen muovipussi päässään. Ehkä se oli naamio, ehkä huppu. Helvetin koomiselta se joka tapauksessa näytti. “Vitun pervot!” huudahdin, mutta nielaisin huutoni. Korviani särki ja pääni oli räjähtämässä. Jos lähellä olisi ollut teräase, olisin saattanut leikata häpeästä penikseni irti ja lähteä grillaamaan Holopaisen kanssa.

Uskoin, että olin nähnyt tarpeeksi, joten käännyin ja poistuin huoneesta. Näin toimin yleensä aina tiukoissa tilanteissa, ja näköjään elämää mullistavat tilanteet eivät tehneet tähän poikkeusta. Kävelin hitaasti laahustaen kohti alakertaa äänten onneksi heikentyessä joka askeleella. Katselin keittiössämme tyhjin silmin ilman suunnitelman häivääkään ympärilleni. Katseeni osui hääkuvaamme, joka riippui olohuoneen seinälle. Jonkin merkin halusin itsestäni jättää, jotta tämäkin projekti pääsisi alkuun. Hain kuvan ja laitoin sen keittiön pöydälle. Arvelin, että tämä riittäisi sopivaksi merkiksi, vaikka harkitsin kusevani sen päälle. Yritinkin, mutta harmikseni en saanut tirautettua kuin muutaman tipan. Hetken mielijohteesta nappasin hedelmäkulhosta hedelmäveitsen, jonka tökkäsin appelsiiniin pystyyn ja sijoitin sen hääkuvamme viereen. Ehkäpä suurin uhkaus, jonka olin koskaan saanut aikaiseksi.

Poistuin autotallin kautta samalla kun yläkerrassa ylitettiin maalilinja. Kännykässä oli tasan yksi viesti, arvanette keltä? Kulta, toisitko töistä tullessasi uuden Kotivinkin? Astelin autolleni ja ajoin noin 50 metrin päähän, kunnes painoin jarrupolkimen pohjaan. Peruutin takaisin ja otin valokuvan uuden hienon Audin rekisterikilvestä. Päätin hoitaa itseni kuntoon niin kuin suomalainen mies tekee, ja suuntasin Alkoon.

Pidin kiirettä, sillä minulla oli muutama asia hoidettavanani. Vihdoin päästyäni Alkoon marssin viskihyllylle, mutta päädyin osin itsesäälistä perinteiseen kossuun. Kassalla tajusin, että yksi pullo ei välttämättä riitä, ja pyysin kassaa lyömään toisenkin. Kiirehdin vielä asiakastapaamiseen, jossa odotusarvona olisi uusi selkäsauna ja nöyryytys, mutta nyt en jaksanut enää välittää.

Asettelin kännykän äänettömänä pöydälle asiakkaan ja minun väliini. Aloitimme neuvottelut normaaliin tapaan eli asiakas kertoi, kuinka tuotteemme ja palvelumme ovat sitä, tätä, tota ja puutetta on siellä sun täällä. Katselin häntä poissaolevan näköisenä, ja kännykkäni vilkutteli välissämme, mutta en laskenut katsettani asiakkaastani. Huomasin tämän hermostuttavan hieman ylimielistä seuraani. -Se on vaimoni, joka soittaa, sanoin yhä katse asiakkaani silmissä. -Hmm. Pitäisiköhän sinun vastata? -Luulen, että minulle on loppuelämä aikaa. Naiset kannattaa laittaa odottamaan hyvää. Naurahdin ja läpsäytin asiakastani olkapäähän. -Vai mitä?

Myöhemmin asiakkaan nimi sopimuksessa ja kossupullot salkussa, varasin yön hotellista. Istahdin pehmeälle hotellin sängylle ja kaadoin muovimukin puolilleen. Se tyhjentyi hetkessä. Otin kännykän käteeni, 11 soittoa ja 1 viesti. Ehkäpä sisimmässäni toivoin viestiin hymiöitä, sydämiä, katumista ja anteeksipyynnön. Silläkin uhalla, vaikka se ei olisi enää muuttanut mitään, mutta sivellyt vähän balsamia haavoilleni. Viesti oli kuitenkin lyhyt ja ytimekäs: “Haluan eron.” Yritin vastata yhtä ytimekkäästi: “Olet myöhässä. Hain jo.”