29.3.2016

12. Sidottuna

Nainen tuoksuu tutulta vieressäni vaikka on vieläkin vieras. Tuoksu tarttuu hyväillen hengitykseeni kun nainen liikauttaa kättään laittaakseen vaihteen päälle. Olen katsovinani ikkunastani ulos vaikkei siitä näe mitään, tuulilasinpyyhkijät työntävät siihen pieniä vallattomia puroja joihin katuvalojen oranssi sekoittuu. Nainen on hiljaa mutta minä kuulen että se hymyilee. Mä olen aivan helvetin hermostunut.

Nainen poistuu rampille ja kiihdyttää moottoritielle. Kuinkahan kauan vielä..? Havahdun vaivautuneisuudestani kun yhtäkkiä muistan jotakin.

— Minne me ollaan menossa?
— Mun luo tietenkin, miten niin?
— Sä sanoit että sä asut mun lähellä. Silloin kun saatoit mua miitistä.

Naisen kasvoille leviää virnistys ja se katsoo hetken hiljaa tietä ennen kuin iskee katseensa hetkeksi minun silmiini.

— Mä valehtelin.

Olen hiljaa taas. Levottomuus alkaa luikerrella vatsassani ja kuiskii säikyttäviä sanoja. Mitä minä oikeastaan edes tiedän tuosta naisesta? Itse asiassa aivan saamarin tyhmää luottaa, ettei se tekisi minulle mitään pahaa, nainen joka sanoo itseään sadistiksi. Ehkä minun ei olisi pitänyt lähteä sen mukaan.

Nainen huomaa muutoksen hiljaisuudessani, katsahtaa minuun ja laskee hymyillen kätensä reidelleni. 

— Älä huoli, en mä aio sua palotella. 

Näen miten nainen koettaa hetken pidätellä kieltään mutta antaa sitten periksi.

— Ei tullut jätesäkkejä matkaan. 

Nainen puhkeaa kirkkaaseen, kuplivaan nauruunsa. Se siirtää silittäen käden reideltäni ja kurkottaa hipaisemaan kämmenselällään poskeani.

— Ihan totta Elisa, sä olet turvassa mun kanssani. Mutta sä saat ja sun pitäisikin pelätä. 

Nainen hymyilee ilkikurisesti ja minä rauhoitun vähän. Ainakin alan epäillä naisen luotettavuuden sijaan omaa mielenterveyttäni, kun lähden tällaiseen hulluuteen.

Nainen kaartaa kaksikerroksisen omakotitalon pihaan ja ajaa auton katokseen. Minusta tuntuu, kuin minun jalkojani olisi kahdeksan, ja olen vähällä kompastua niihin kun yritän päästä autosta ulos. Nainen ottaa takapenkiltä kassin, astelee aivan viereeni ja kiertää kätensä taakseni ohjatakseen minut kohti etuovea. Sydän takoo levottomana vasten rintalastaa, mutta jokin minun päässäni asettuu aloilleen kun nainen koskettaa minua sillä tavalla, määrätietoisena ja ohjaten. Ei ole enää mitään hätää. 

Nainen avaa minulle oven ja kehottaa käymään sisään. Astun pieneen eteiseen ja ryhdyn riisumaan nilkkureitani. Vasemman vetoketju on taas tarttunut kiinni, raivostuttavaa. Suoristaudun hieman hengästyneenä saatuani kengän viimein taisteltua jalastani ja kuulen, miten ovi sulkeutuu takanani. Ennen kuin ehdin kääntyä takaisin naista kohti, minuun tartutaan takaapäin ja riuhtaistaan voimalla taakse. Henkeni salpautuu säikähdyksestä, ja nainen painaa pääni lujasti oikeaa olkaansa vasten. Kuulen korvissani naisen kiihtyneen sykkeen kun se pujottaa varmalla liikkeellä jotain pääni yli ja eteinen peittyy silmiltäni.

— Pysy paikallasi, nainen komentaa hiljaa, enkä minä uskalla hievahtaakaan kun se ryhtyy kuromaan pehmeää kangasta tiukemmin vasten kasvojani. 
— Noin on parempi. 

Nainen kerää hiukseni käteensä ja tukistaa tiukasti. Se tuo toisen kätensä kasvoilleni ja kuljettaa sen kevyesti koskettaen alas kaulalleni, hengittäen raskasta lämpöä korvani taa. Villakangastakkini putoaa painavana jalkojeni juureen. Nainen tarttuu yksitellen minua peittäviin kankaisiin ja vetää ne yltäni, paljastaa ihoni ja minä palelen. Rintaliivieni hakaset aukeavat, nainen riisuu alushousuni ja painautuu lämpimänä alastonta vartaloani vasten. Sen kädet vaeltavat vaatien kehollani, ottavat minut otteeseensa ja painavat pehmeinä minuun nopeasti heräävää halua. Äkkiä nainen irtautuu minusta ja astuu taemmas.

— No mutta, käy ihmeessä peremmälle. 

Jähmetyn ja odotan lisää ohjeita, täytyyhän sen antaa niitä. Minä olen sokeana ja alastomana vieraassa talossa, en muista enää edes missä suunnassa eteisen oven olin nähnyt ennen kuin nainen oli tarttunut minuun. 

Kuulen jonkin halkaisevan ilmaa ja kevyesti kirveltävän kosketuksen ihollani. Säpsähdän ja astun vaistomaisesti kauemmas naisesta. 

— Sinne juuri.

Sydän jyskyttäen alan ottaa varovaisia askeleita eteenpäin. Nainen ohjaa minua pienillä kevyillä näpäytyksillä, käskee välillä varomaan kynnystä. Tunnen itseni enemmän paljaaksi kuin ilman vaatteita kuuluisi olla. Koetan kiertää käsiäni ympärilleni mutta se ei auta, tiedän että olen niiden alla yhä esteetön naisen katseen kulkea. 

Jalkojeni alla viileä ja kova pinta muuttuu paksun maton pehmeyteen. 

— Pysähdy.

Lakkaan haparoimasta eteenpäin ja jään odottamaan mitä nainen tekee seuraavaksi. Kuulen ääniä, mutta kuulen ne huonosti korvissani pauhaavan veren takaa, en osaa sijoittaa niitä tilaan, en yhdistää esineisiin enkä naisen liikkeisiin. Pian nainen kuitenkin tulee luokseni. Se seisoo suoraan edessäni ja tunnen miten se vaatii katsettani, sanomatta sanaakaan. Kohotan leukaani hieman ja kallistan päätäni odottaen jännittyneenä, koettaen valmistautua mihin tahansa vaikkei minulla ole aavistustakaan mitä kaikkea se voi olla. Minä kohtaan naisen katseen eikä side silmilläni pysty sitä estämään.

— Sä tiedät miten tämä menee. Minä teen sinulla mitä tahdon. Jos sä olet eri mieltä, saat kaikin mokomin vastustella, mutta se ei auta. Käytät punaista sitten jos tahdot pysäyttää minut.

Naisen ääni on täynnä nautintoa. Hymy sen kasvoilla tekee tilan, jota en voi näkemällä hahmottaa, sen hymy kaikuu joka puolella minun ympärilläni. Minä kuulen, miten se leikittelee minun kiihottuneella odotuksellani, kieputtaa kepeästi sormiensa ympärille ne narut joita minuun punoo, nukkeensa. 

Nainen madaltaa äänensä kuiskaukseksi, ja mitään muuta ei hetkeen ole.

— Tänä iltana sinä kuulut minulle.

Sanat tuntuvat täyttävän minut päästä varpaisiin, täyttävän huoneen ja kadottavan kaiken sen ulkopuolella. Nainen on niin lähellä että haistan suolan sen ihossa, kuulen miten korsetin kangas liikkuu sen rintojen ihoa vasten hengityksen tahdissa. Eikä se silti koske minuun, sen ei ole aikomustakaan, ja minua melkein suututtaa kun ymmärrän sen. Se odottaa että minä painaudun siihen, ja se odottaa vaikka koko yön jos sen täytyy. Saatana.

Minä vaihdan painoa jalalta toiselle, hengitän turhautuneita puuskahduksia ja painan päätäni niskaani vasten. Tekee mieli repiä side silmiltäni ja lähteä helvettiin täältä, tai käskeä nainen painumaan sinne, unohtaa että olin koskaan suostunut tulemaan. Mutta minun lanteeni eivät pysy paikallaan, ne liikkuvat naista kohti ja tunnen reisieni ihon kostuneen. Tajuan, että se mitä todella tahdon on antaa periksi, ja se suututtaa minua enemmän kuin mikään mitä nainen saattaisi tehdä.

Nainen hymähtää huvittuneena.

— Luuletko sä todella, etten mä näe miten kiimassa sinä olet? Tuollainen avuton pikku lutka...

Naisen karkeat sanat nirhaisevat poikki remmit joilla olen itsessäni kiinni. Heikko voihkaisu takertuu ilmaan jota hengitän ja pakenee minusta kun polveni antavat myöten. Heittäydyn voimattomana kohti naista, joka kietoo sylinsä ympärilleni suurempana ja vahvempana kuin sen keho on. Ja samassa minä kutistun, surkastun niin pieneksi että minut voisi helposti litistää sormiensa välissä eikä kukaan tietäisi että minua on koskaan ollutkaan. Nainen silittää selkääni ja pitelee päätäni hellästi olkapäätään vasten, suukottaa minua otsalle. 

— Hyvä tyttö. 

Juuri kun tunnen alkavani toipua siitä valtavasta harppauksesta jonka olen tehnyt itseni yli naisen luo, sen kosketus ihollani muuttuu. Sormenpäät vaihtuvat kynsiin selässäni ja päänahassani. Nainen painaa kasvonsa vasten omiani ja suutelee minua hampaillaan, upottaa ne sinne missä ei ole ihoa ja imee veren makua suuhuni. Pelkään vetäytyä ja pelkään antaa sen jatkaa, ynisen anomuksia jotka eivät pääse suustani ulos. Nainen puree ja vetäytyy vasta kun tunnen huuleni turpoavan, suukottaa suutani lakattuaan satuttamasta sitä. Minä tunnen sen hymyn taas ja se tarttuu minunkin huuliini, mutta käännän pääni ja koetan kätkeä sen. Nainen liikkuu kauemmas minusta, ja kuulen jonkin raskaan putoavan pehmeälle pinnalle. Tunnistan äänen heti. Minä kuulen köydet. 

Nainen alkaa sitoa minua, muttei sommittele solmujaan niin kuin edellisellä kerralla. Nyt sen otteet ovat kovemmat, se tahtoo vain laittaa minut kiinni eikä tehdä minusta kaunista. Köydet kurovat kyynärpääni ylös sivuille ja kiertyvät rintojeni välistä niskaan. 

— Alas, nainen sanoo yksinkertaisesti.

Minä taitan polvet alleni pehmeälle matolle epävarmana siitä, teenkö varmasti niin kuin se tahtoo, varoen jokaista liikahdustani. Nainen laskeutuu viereeni ja tarttuu tiukasti solmimaansa punokseen, riuhtaisee minut lähelleen ja upottaa hampaansa kaulaani. Yllätyn niin, että huuliltani karkaa kova huudahdus. Minua harmittaa ja nolottaa vähän, mutta nainen ei kiinnitä siihen pienintäkään huomiota. Se työntää minut selälleni ja alkaa sitoa polviani koukkuun. 

Nainen on nyt minun avoimien reisieni välissä. Yhtäkkiä side silmieni edessä tuntuu piilolta, luoden lohdullisen illuusion siitä ettei minua nähdä jollen minäkään näe. Minä keskitän kaiken huomioni pimeyteen, yritän olla tuntematta köyttä jonka nainen kiristää pakottamaan polveni kauas toisistaan. Yritän olla ajattelematta sitä, että nainen näkee nyt minusta kaiken mitä voi silmin nähdä, näkee miten minun kehoni vastaa sen luomiin ärsykkeisiin kun se alkaa koskea minua.

Minä kiepun naisen kosketuksessa kuin lehti tuulessa. En pysty sanomaan, lennänkö vai putoanko, en minne seuraavaksi päädyn, tai kuinka kauas siitä missä vielä äsken olin. Nainen puree minua paikoista joihin minua ei ole koskaan ennen satutettu, löytää arkaa, koskematonta ihoa joka puolelta minua. Tuo välillä vartalonsa painon päälleni ja suukottelee, silittää minut tyynnyksiin ennen kuin hyökkää taas. Kipu juoksee pitkin suoniani, patoaa veren kun nainen tunkeutuu ihooni kynsin ja hampain, ja kun veri pääsee taas valloilleen, sen kuohu kutittaa minut humalaan. Nainen vie kätensä jalkojeni väliin ja hyväilee minut reunalle aina uudestaan, huudan ja haluan jo pudota mutta se vetää minut takaisin, ottaa kosketuksensa minulta pois ja muuttaa sen taas toisenlaiseksi nauraen minun turhautumistani. Minä riuhdon itseäni köysissä kauemmas naisesta ja naisen luo, haluan ja pelkään sitä niin valtavasti että oman ihoni rajat alkavat tuntua ahtailta. Minuun ei sovi näin paljon, minä en kestä, ja kuitenkin haluan koko ajan enemmän ja vihaan sitä etten saa. 

Nainen tuntuu joko pysäyttäneen ajan tai juoksuttaneen sitä huvikseen tunteja eteenpäin, kun lopulta herättää minut hypnoosistaan. Se riuhtaisee yhdellä nopealla liikkeellä siteen silmiltäni, ja vaikka huoneessa on vain pehmeää, hämärää valoa, se sokaisee minut. Räpyttelen ja haukon henkeäni, koetan katsettani arastellen etsiä tilasta muotoja jotka kävisivät järkeen, mutta nainen tuo kasvonsa omieni ylle enkä näe vieläkään mitään muuta kuin sen. Tunnen sen katsovan minua silmissään nautinnollista, riivattua hymyä, aavistan sen aikovan jälleen jotain, mutta olen vuotavine silmineni ja paikoilleni sidottuna täysin avuton. Se suutelee minua, ei satuttaakseen tällä kertaa vaikka sen kynnet painuvatkin samalla kirveltäen syvälle päänahkaani. Nainen painaa polveaan lujasti häpyäni vasten ja antaa oman halunsa valua minuun, valua lävitseni ja vetenä jalkojeni väliin. Hetken se on hallitsemattomassa himossani minun kanssani, antaa vallan sille halulle jota ei tarvitse hillitä. 

Mutta se hetki ei kestä kauan. Juuri kun alan kaivata käsiäni vapaiksi jotta voisin koskettaa naista myös, se hakee viereltäni jotain otteeseensa. Nainen kohottautuu ja värähdän, ilma tuntuu ilman naisen lämpöä viileältä paljaalla ihollani. Näen nyt että naisella on kädessään pitkä, musta raippa, ilmeisesti sama jolla se oli ohjannut minua aiemmin. Raipan kärki hivelee kevyesti ihoani, alkaa kasvoistani ja hiipii rintojeni ja vatsani yli hävylleni. Säikähdys syöksyy silmiini ja huomaan naisen odottaneen sitä hetkeä, nautiskelevan minun kauhustani tajutessani mitä seuraavaksi tapahtuu. Yritän vaistomaisesti vetää jalkojani yhteen suojakseni, mutta köydet estävät sen. Nainen odottaa, antaa minun pelkoni kasvaa kovemmaksi kuin tulevat iskut. Sitten nainen lyö. 

Ensimmäiset iskut hävylleni ovat kevyempiä, ehdin helpottua ja luottaa kestäväni. Mutta iskut kovenevat nopeasti ja niitä alkaa tulla tiheämmin. Tiedostan hämärästi naisen seuraavan herkeämättä kättensä jälkeä kasvoillani, minun kipuani ja kauhuani. Kun kipu käy niin kovaksi että koetan epätoivoisesti kääntää koko vartaloani siitä poispäin, nainen antaakin raipan purra reisiäni, iskee kohtiin joita en saa piiloon. Minun ihoni kirvelee ja polttaa, minun tulee kauttaaltaan kuuma ja hätä nousee hien mukana iholleni. Voihkin ja vingun, haen naisen katseen ja anon sanoitta sitä lopettamaan, mutta se ei aio. Se iskee muutaman kerran hiljemmin, niin että luulen taas kestäväni ja koventaa sitten otteitaan jälleen. Minun voihkeeni muuttuu nyyhkytykseksi ja nainen lyö viimeiset kerrat, lyö lujaa ja laskee sitten raippansa. Koko kehoni sulaa köysissä veltoksi ja voimattomaksi. Kyyneleet valuvat poskillani, hiipuva kipu jyskyttää reisilläni ja hävylläni, ja rinnassani takoo vauhkoontunut sydän. 

Nainen asettuu jalkojeni väliin ja katselee minua levollisena kuin jotain sanomattoman kaunista maalausta ihaillen ja jollain lailla kunnioittaen. Aivan kuin se olisi ylpeä siitä mitä on saanut aikaan, ylpeä minusta kivustani väsyneenä ja sottaantuneena. Se tuntuu hyvältä, vaikken pystykään sitä hyväksymään. Minusta se on pahasti väärässä jos jotain kaunista minun tilassani näkee, minua pikemminkin hävettää. Tunnen levinneen maskaran kuivuvan poskillani ja pelkään, että olen siistinyt karvoitukseni huolimattomasti tai että köydet painavat minuun rumia muotoja. Muistan taas olevani alaston ja auki naisen edessä, mutta olen liian uupunut sen katsetta pakenemaan. Nainen nojautuu hieman eteenpäin, suipistaa punaista suutaan ja antaa syljen valua pitkänä norona suoraan minun jalkojeni väliin. Se levittää kädellään sylkensä minuun, sekoittaa sen omiin vesiini, hyväilee ja työntää sormiaan hitaasti sisälleni. Suljen silmäni, suljen naisen tilastani pois ja annan vain jälleen kasvavan haluni jäädä. Sormet liikkuvat sisälläni yhä nopeammin ja ne täyttävät minut, hyväily muuttuu vaativammaksi. 

Tällä kertaa nainen ei estä minua vaan antaa minun pudota, antaa minun tulla kämmenselkääni purren ja voipuneena huutaen.