4. Näkymätön mies

Aurinko luo valoaan tänä aamuna vaivaantuneesti käsiään väännellen. On ilmeistä, että se tekisi mieluummin jotain muuta kuin lämmittäisi tämän taliaivoilla ja tyhjäntoimittajilla täytetyn pallon kannikoita, mutta tekee sen kuitenkin olosuhteiden pakosta.

Minä kiskon raivoisasti lakanoita irti vuoteestani. Olin nukkunut yöni sohvalla vilttiin hautautuneena, en ollut tahtonut peitellä itseäni häväistyksen hajuun sängyssäni. Tarttuessani peiton reunaan kouraani osuu Nötkötin miehuutta peittänyt kalvo. Olen ohikiitävän hetken halukas oksentamaan sisälmykseni parketille.

Riepotettuani raadon roskikseen yritän urheasti löytää asioiden valoisaa puolta. Voisivathan asiat olla huonomminkin, vaikka minä itse en satukaan keksimään että miten. Kuka hyvänsä sitten onkin ihmislasten vastuksista vastuussa, on joka tapauksessa taatusti tyyppi joka tarvittaessa keksii. On syytä pitää mieli nöyränä niin kauan kun se ei toteuta niitä visioitaan. Laitan Moccamasterin hyräilemään rauhoittavaa säveltään ja yksinkertaisesti päätän, että tämä on aivan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin päivä, vaikka se eittämättä olisi voinut vahvemminkin alkaa. Eilisissä ne valuviat on.

Puhelin karistaa varovasti kurkkuaan käsilaukkuni pohjalla pyytäen osakseen huomiota. Penkoessani sitä käsiini esitän pyhän rukouksen, ettei se vain toimittaisi Nötkötin asiaa. Minun mielenterveyteni ei kerta kaikkiaan kestä, jos se nyt haluaa jollain tavalla avautua eilisestä.

”Plz, send some pics of boobs.”

Se on Tomi, olisi pitänyt arvata. Tähän aikaan lauantaiaamusta se on aina jo virkeä ja valmiina nauramaan kaikelle ja kaikille koko kaikkeus sylissään sievästi kehräten, oma takki ja taskut tyhjinä kuin kaupungin kadut viimeistenkin pilkkujen himmennyttyä. Lasken satiinisen yömekkoni olkaimet, räpsäytän kuvan rintavarustuksestani ja palautan pallot saman tien lähettäjälle. ”Ole hyvä!” Siitäs saat, senkin pikku paskiainen, tuota et takuulla osannut odottaa. Tomin vastaus viipyy vain muutaman sekunnin.

”Kiitos!”
”Laitetaanko pillukuva myös?”
”Ei makeaa mahan täydeltä..?”
”Erinomainen valinta. Ootko kotona jos tuun käymään?”

Tuntuu paremmalta idealta hakeutua ihmisten ilmoille kuin koittaa pidellä päivänpaistetta paskakasassa omin voimin. Käyn pikaisesti suihkussa ja alan valmistautua. Olo on huomattavasti keveämpi heti kun olen saanut pestyä viimeisetkin Nötkötin jäämät iholtani. Pieni jälki reidessä huutaa katsomaan takaa myös, mutta minä en tahdo. Se, mikä yleensä on kipinöitä pimeässä, on nyt silkkaa saastaa ihon alla. Minä en katso siihen vaan ryhdyn rutiininomaisesti peittämään puutteitani. Maalaan silmäni mantelimaisiksi ja sidon hiukseni huolellisesti kauniille ranskanletille, vaikka ei huvittaisi. Minulla ei ole aikomustakaan näyttää siltä, että maailma olisi jollain tavalla minuun kolahtanut.

Matkalla aurinko on edelleen saita, mutta jokaisen suomansa säteen se suuntaa suoraan minun silmiini bussin nuokahdellessa eteenpäin. Pysäkiltä perille linnut seuraavat kirkuen ja silti pätkääkään piittaamatta, ne liitävät kaikkiin suuntiin mutteivät mitään kohti.

Tomin ovi on auki käytävään ja koko portaikko haisee ilmapallolta. Sen kämpässä on kumia joka puolella, minun päätä alkaa särkeä jos olen siellä liian kauan. Astelen sisään korot kopisten ja kuulen huuliharpun soittoa Nick Caven melankolian yli. Viimeksi kun kävin, Tomi soitti banjoa. Se on juuri sellainen, ottaa jotain käsiinsä niin kuin se olisi aina niissä ollutkin ja sitten ilman sen kummempaa syytä heittää pois.

Me käytiin Tomin kanssa muutama vuosi samaa ala-astetta kun oltiin lapsia. Pari vuotta sitten törmäsin siihen bileitten bäkkärillä kun se kiskoi jotain kokovartalokondomia päälleen, ja siitä lähtien me ollaan vietetty aika paljon aikaa yhdessä. Arvostan sen seuraa erityisesti siksi, että sen takia ei koskaan joudu teeskentelemään hääbingon olevan hauskinta mitä voi juhannusaattona tehdä, tai kuuntelemaan keskustelua ovulaatiotesteistä niin kuin se olisi rahaa omaan pankkiin.

Mä en oikeastaan tarkalleen tiedä, miten Tomi sitten on elämässään epäonnistunut. Se on kai vaan niin naurettavan älykäs kaveri, ettei saa koskaan tehdyksi mitään järkevää. Sillä on minun mielestä jokin tyhjänpäiväinen tutkinto jo ennestään, mutta nyt se lukee ties monennettako vuotta kirjallisuustiedettä. Sen gradussa on kaksitoista lukua valmiina eikä se vain suostu lopettamaan. Se huvittaa itseään enimmäkseen viettelemällä Kalevala-koruja keräileviä tulevia äikänopettajia pettämään poikaystäviään, tai soluttautumalla eri porukoihin ja tekemällä ne sitten naurunalaiseksi naruttamalla ne omiin normeihinsa. Viime viikolla se oli juonut punaviiniä ja polttanut suitsukkeita joidenkin postmodernistiseen proosaan hurahtaneiden taidefanaatikkojen kanssa ja oli saanut ne suututettua niin, että joku oli tuohduksissaan unohtanut hattunsakin. Musta, muhkuraiseksi kulunut lierihattu täynnä kissankarvoja.

Nyt Tomi istuu sohvalla se samainen hattu päässään pelkät lateksihousut jalassaan saumoja koettelevassa risti-istunnassa ja soittaa sitä helkkarin huuliharppua. Se on kuin Nuuskamuikkunen jossain perverssissä performanssissa. Minun katseeni osuu sen tietokonepöydälle, jolla seistä tönöttää imukuppijalallaan sen kummempia kursailematta puistattavan paksu anaalitappi liukuvoidepurkki kyljessään.

— Hyvin oot runkannu..?
— Erittäin hyvin, kiitos kysymästä. Jos haluat kahvia niin se on loppu. Maitoa on.

Minä pujottelen kaikenlaisen merkityksettömän irtaimiston lävitse kohti sohvaa ja kaivaudun sen toiseen päätyyn PVC:llä päällystettyjen sohvatyynyjen keskelle. Tiedän kokemuksesta, että on turha yrittääkään avata keskustelua sen enempää. Tomi tekee sen kyllä kun kokee sen riittävän mielekkääksi. Tänään se tapahtuu yllättävän pian.

— No miten ne treffit meni? Tomi on puhaltelevinaan pölyjä harpustaan.

Mistä pirusta se tietää? En minä ollut puhunut sille mitään. Minulla oli ollut pieni etiäinen, ettei ilta välttämättä olisi sellainen suksee, että siitä tekisi mieli tarinoida jälkeenpäin. Ymmärrän kuitenkin omaa parastani sen verran, etten lähde Tomin tietoa kyseenalaistamaan. Se on sellainen pahuksen Sherlock, että jos se jotain on tietävinään niin se myös tietää, ja on usein armollisempaa olla kuulematta miten. Alan vastahakoisesti kertoa Tomille Nötkötistä, kaipa tällaiset traumat on kuitenkin pitemmällä tähtäimellä parempi puhua auki kuin padota sisäänsä. Pienemmästäkin nöyryytyksestä on takuulla vaivuttu psykoosiin.

Jostain syystä farssi tuntuu olevan Tomin mielestä varsin nautittava. Päästyäni narratiivissani kliimaksiin jota ei koskaan tullut, Tomin kasvot suorastaan loistavat.

— Niin että olit vähällä saada seksiä mutta selvisit selkäsaunalla?
— Nauraa partaansa hän, joka on koko aamupäivän vemputtanu kumihanskaan.
— Mä sentään saan stondiksen aikaan.
— Olisit perkele hiljaa välillä.

Tomi kohauttaa olkapäitään ja nostaa harpun takaisin huulilleen. Huomaan miten se vilkaisee minua kulmiensa takaa, pelkää menneensä ehkä sittenkin liian pitkälle, niin kuin minä en muka vittuilua ymmärtäisi. Nyt minua oikeasti alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän. Tomi on mahtava tyyppi, mutta mä en tajua miksi sen pitää olla tuollainen saatanan lammas aina joskus. Käsken sitä lopettamaan luimistelunsa ja miehistymään. Se ei ole kuulevinaan, soittaa vain. Tunnelma on nahkeampi kuin käsivarteeni liimautuva sohvatyyny, ja alan harkita kotiinlähtöä.

Kaiuttimissa Fifteen Feet Of Pure White Snow vaihtuu Pariisin Kevääseen. Tomi kuuntelee mielellään mitä tahansa, missä ihmisillä on tavalla tai toisella ikävä olla. Nyt se laskee huuliharppunsa mietteliäänä syliinsä ja katsoo ikkunaan, vaikka siitä näkyy vain parin sentin kaistale lateksiverhon lomasta.

— Tuo Tuunela on aivan älyttömän fiksu jätkä. Oletko sä koskaan ajatellu, ettei sua oikeastaan ole olemassakaan, että se mitä sä luulet olevasi on pelkästään sun omaa mielikuvitusta. Sä et yksinkertasesti ole totta niin kauan kun sä et ole sitä jonkun toisen kanssa. Ja sitten sä saatatkin huomata, että olet koko ajan ollu ihan joku muu kuin sinä.

Se koettaa taas ärsyttää minua, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi kun en käsitä mistä helvetistä se puhuu. Se on sen tapa tarjota sovintoa ja mä tartun siihen.

— Etkö sä omasta mielestäs ole jo vähän liian vanha rakastumaan runoilijoihin?

Tomi katsoo minuun ja piilottelee huojennusta hymyssään. Se näyttää hetken jotenkin pohjattoman surulliselta, vaikka sillä on hymynsä yhä kasvoillaan. Ehkä se on oikeassa sen Tuunelansa kanssa. Ei ainakaan tuollaisia kuin se ole oikeasti olemassakaan.