11. Luolahommia

Käännyin Anun omakotitalon pihalle ja olin varsin rennoissa tunnelmissa. Soitin ovikelloa ja tunnistin Anun silhuetin savulasin takaa. Hän avasi oven ja näytti varsin viehkeältä. Anun olemus heitti näkymättömiä ajatuksia nivusiini ja ne tuntuivat taivaallisilta. Olin yllättynyt Anusta, sillä tällä kertaa hänellä ei ollut t-paitaa, joskin samalla hetkellä ymmärsin, että ehkäpä t-paidat olivatkin Anun jatkuvaa herutustaktiikkaa. Hän oli meikannut itsensä hillitysti, hiukset olivat auki ja laskeutuivat kauniista hartioille. Hänelle oli yksinkertaiset paksusankaiset lasit silmillään ja ne sopivatkin mielestäni Jarkan kotiopettaja-fantasiaan. Hänellä oli hihaton havunvihreä lyhyt mekko päällään ja nailonien peittämät sääret. Kun kurkkasin hänen vesirajaansa, en voinut välttyä pohdiskelulta, olisiko alla kenties steikkarit vai sukkanauhaliivit. Anu löi punaviinilasin kouraani, antoi suukon poskelleni ja kuiskasi Kiva kun tulit, toivottavasti minäkin!

Anu otti kädestäni kiinni ja ohjasi minut välieteisen ja eteisen läpi hämyiseen olohuoneeseen. Vilkuilin ympärilleni sekä uteliaana asunnosta mutta etsien myös Anun miestä. Olohuone oli avara sekä niukasti kalustettu. Muutenkin huone vaikutti värittömältä, mutta se saattoi johtua myös valaistuksesta. Seinät huusivat tyhjyyttään lukuun ottamatta yhtä ilmapuntaria ja jonkin veneen vanhaa ruoria. Olohuoneessa oli myös divaanisohva, jonka läheisyydessä pieni televisio seisoi pöydällä. Varsinaisen pöydän virkaa hoiti vanha puinen valkoinen merimiesarkku, joka oli hienosti sijoiteltuna ison valkoisen taljan päällä. Korviini soljui hiljaa jokin kotimainen artisti, jonka pelkäsin olevan joko Juha Tapio tai Jonne Aaron. Mieluummin painelisin Metallican tahtiin.

Anu keinui edessäni eteenpäin, ja aloin varmistua siitä, että hameen alta löytyisi steikkarit. Hän suuntasi kohti arkkua ja käännähti sen edessä ympäri neniemme melkein koskettaessa toisiaan. Hän nosti viinilasi kasvojensa eteen ja sanoi

- Otetaanko? 

- Kivalle kokemukselle? Vastasin. 

Kilautimme lasimme yhteen. 

- Sille.

Otin hitaasti lasistani viiniä, imaisin suussani siihen vähän ilmaa lisää ja maistelin. Viini maistui hyvältä, ja jo pelkkä maku rentoutti minua. Maistellessani Anu oli laskenut lasinsa lattialle ja istunut arkun reunalle eteeni. Hän levitty seksikkäästi hieman jalkojaan, mutta arvoitukseni säilyi. Hän siirsi kätensä suoran housujeni vetoketjulle ja alkoi avata sitä hitaasti. Yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa. Kannattaisikohan olla ihan hiljaa?

- Taidat olla toiminnan nainen?

- Hsss….

Olisi pitänyt valita hiljaisuus. Hän avasi vetoketjuni upealla varmuudella ja kaivoi kaluni esiin. Hän piteli sitä käsissään, silitteli, pyöritteli, kosketteli ja antoi suukon.

- Tykkään sileistä kaluista. Hän sanoi.

Päätin pysyä hiljaisuudessa, mutta kiitin Jarkkaa. Anu avasi vyöni ja upean kiireettömästi riisui housujani. Huomasin nauttivani joka hetkestä tässä esileikissä. Sanattomasti nostin jalkojani hänen pujottaessa lahkeet pois päältäni. Hän siirsi housuni hitaasti sohvalle. Omasta mielestäni näytin koomiselta puuvillaisissa boksereissani puolijäykän kaluni kurkkiessa. Onneksi Anu oli eri mieltä. Hän jatkoi hidasta leikkiään ja poisti bokserini housujeni viereen. Hän otti kaluni käteensä ja nosti hymyilevän katseensa kohti minua. Katsoin häntä alaspäin, ja se tuntui hyvältä. Hän selvästi haastoi minua silmillään ja teoillaan runkatessa minua hellästi kädellään katseensa samaan aikaa porautuen silmiini. Päätin voittaa tämän erän. Hän keskittyi kaluuni ja antoi sille hellän suukon, toisen ja kolmannen. Viimeisin osui aivan sileän kaluni neitseelliseen juureen ja se tuntui taivaalliselta. Pudotin melkein viinilasini.

Anu jatkoi kaluni työstämistä ensin kevyesti huulillaan ja hetken päästä suullaan. Kiireettömästi hän ensin maiskutteli terskaani, varttani ja myöhemmin iski koko syvyytensä voimin. Kun hänen huulensa pureutuivat kaluni tyveen, tipuin pehmeää strasseliin, mutta jäykkänä kuin rautakanki. Minun oli pakko laskea käteni hänen olalleen, jolloin hän nostikin katseensa, kaluni yhä hänen suussaan ja kysyi silmillään muka niin viattomasti mitä? Kerroin haluavani laskea viinilasin, jolloin hän otti sen, kaluni yhä suussaan ja laski lasin viereensä. Hän kysyi uudestaan silmillään, ja minä sain sanotuksi illan parhaan lainin, jatka ole hyvä. Tämä tyttö jatkoi, kuin ei olisi saanut tikkaria ikinä tai ainakaan vuosiin, mutta tilannehan saattoi olla juuri se. Minun oli hetken päästä pakko vetäytyä ja lopettaa tämä upea toimitus, sillä muuten olisin purkautunut hänen suuhunsa enkä ollut varma olisiko minusta jatkoeriin tänään.

Anu selvästi ymmärsi yskän ja kaivoi jostain asunsa sopukoista kondomin, jonka hän taitavasti pyöritti paikoilleen. Hän laskeutui kevyesti arkun päälle selälleen ja nosti hameensa ylös, jolloin ilokseni huomasin arvanneeni steikkarit oikein ja hänen kauniin sileän häpynsä. Pohdin, että pieni jarruttelu voisi tehdä maineelleni hyvää ja polvistuin Anun jalkojen väliin. Suukottelin hellästi hänen sisäreisiään ja innostuin jatkamaan, kun kuulin hänen hengityksensä kiihtyvän. Lähestyin pikkuhiljaa hänen pyhintään ja yritin olla mahdollisimman kiusoitteleva. Lopulta lipaisin kieleni kärjellä hänen klitoristaan, ja hän painoi välittömästi lantionsa naamaani vasten. Huomasin nauttivani suunnattomasti tästä vallantunteesta, jonka sain aikaan pelkästään kielelläni ja niinpä vetäydyinkin kauemmaksi. Kun Anun lantio oli rauhoittunut, palasin takaisin ja minun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että pitäisi lantionsa paikoillaan, mutta en kehdannut. Painoin kieleni takaisin hänen klitorikselleen, nuolin, pyörittelin ja imin sitä. Anu voihki koko ajan enemmän ja enemmän.

Oma seisokkini tuntui saaneen eeppistä kovuutta ja pelkäsin räjähtäväni. Nousin seisomaan ja painoin kaluni Anun häpyhuulille. Laskin toisen käteni hänen rinnalleen, etsin kovettuneen nännin ja puristin sitä hellästi painautuen samalla hänen sisäänsä. Enää en ollut huolestunut kumin mahdollisesti viemästä herkkyydestä vaan olin ainoastaan huolestunut siitä että laukeaisin alle viiden työnnön. Niin olisi varmaan tapahtunutkin, jos en olisi huomannut liikettä silmäkulmassani ja koko kostutettu strasselini syttyi tuleen.

Olin jo autuaasti nauttinut täysillä tilanteesta ja kiimassani unohtanut koko aviomiehen. Nyt minulle tuli mieleen mainoksessa oleva Duracell-pupu, joka heiluttaa lantiotaan loputtomasti toisten heikompien hyytyessä. Käänsin katseeni varjosta pois ja puristin tiukemmin rinnasta. Nyt toivoinkin, että seuraavat viisi työntöä riittäisivät. Toisin kävi, ja tulollaan ollut orgasmini katosi kuin pakolainen Anttilaan, Jarkkaa lainatakseni. Positiivista oli, että Anu ei ymmärtänyt tilanteesta tuon taivaallista. Hän piti silmänsä kiinni - onneksi, ja minä toivoin, että pupun patterit kestävät. Päästelin parastani ja toivoin, että Anu pääsisi maaliin. Se ei hänen ääntelystään päätellen toivottavasti ollut kaukana.

Varjo lähestyi lähestymistään, ja jopa tunsin ilmanväreen miehen siirtyessä ohitseni ja polvistuessa Anun pään taakse. Minä katsoin naama hiessä tätä absurdia näytelmää, ja lantioni alkoi huutaa hoosiannaa. Mies laski kätensä Anun poskelle, ja heidän katseensa kohtasivat. Mies laskeutui Anun huulille, ja heidän huulensa koskettivat hellästi voihkimisen keskellä. Anu katsoi tiukasti miehensä silmiin, ja mies laski toisen kätensä naisensa rinnalle ja toisen minun käteni päälle ja puristi niillä lujaa. Anu sulki silmänsä ja voihkinta kiihtyi. Minun hydrauliikkani alkoi pettää. Mies tiesi mitä tehdä naisensa rinnoilla eikä aikaakaan, kun Anun selkä kaareutui ja hän huusi rakas, rakas, RAKAS! Katseeni kohtasi miehen kanssa ensimmäisen ja viimeisen kerran koko illan aikana, ja hän iski minulle silmää. Minun matoni vetäytyi pesäänsä.

10. Pinnan alla

Unohdan jälleen yhden täysin samantekevän päivän ruuhkabussin penkille ja tuupin itseäni kohti kotiovea. Kaivan avainnipun valmiiksi käteeni ja painan katseeni nähdessäni silmäkulmastani alakerran naapurin lähestyvän ovea samaan aikaan talon toiselta seinustalta. Teeskentelen, etten huomaa ja nopeutan askeliani matkalla ovelle. Ei tee mieli moikkailla ketään.

Kotona odottaa hiljaisuus ja loputon määrä aikaa kulutettavaksi. Ja kuitenkin se olen aina vain minä, joka kulun.

Pieni, avaamaton kirjekuori tuijottaa minua väsymättä näytön vasemmasta yläkulmasta. Minä tiedän kyllä, kuka sen on toimittanut minun vaivoikseni. Aina välillä nappaan tabletin käteeni, kiskaisen alasvetovalikon auki ja jähmetyn katsomaan kuin noiduttuna automaattisen viestin välittämää loitsua, joka saa sydämeni valahtamaan jääkylmäksi: NeferNefer on lähettänyt sinulle yksityisviestin. Hautaan laitteen sohvatyynyjen alle. Mä haluaisin tietää, mutten kestä katsoa, pelkään että se nainen saisi minut taas heikoksi pelkällä viestillä.

Sillä naisella on inhottava tapa tulla jotenkin liian lähelle, se hermostuttaa minua. Sen seurassa mä tulen niin tietoiseksi itsestäni että minun on mahdottomuus olla luontevasti. Ihan kuin se jotenkin läpivalaisisi mua koko ajan, kiinnittää huomion kaikkeen minussa ja tutkii sitä häpeilemättä niin kuin sillä olisi siihen joku oikeuskin. Puhuu, kysyy ja koskee kuin olisi tuttu, ilman minkäänlaista säällistä etäisyyttä. Mä en yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa normaalisti, tunnun täysin vieraalta itselleni. Minä en hallitse itseäni kun se tulee ja saa minut hukkaamaan joka ainoan järkevän ajatuksen päästäni, tuntemaan itseni säälittäväksi rääpäleeksi joka ei saa sanaa suustaan. En minä ole sellainen. Sillä naisella ei ole aavistustakaan, kuka minä olen, ja silti se on minusta muka niin helvetin kiinnostunut. Mitä se oikein meinaa?

Enkä minä voi sietää sitä, että kaikesta huolimatta siinä on jotain, mikä vetää minua puoleensa. Se tuntuu tarttuneen minun ihoonikin. Kun vien käteni lakanoiden viileydestä omaan lämpööni, tunnen sen naisen kosketuksena enkä omanani enää. Laukean kerta toisensa jälkeen naisen paino päälläni, käsi painautuneena salpaamaan hengitykseni ja sormet sisälläni. Minä en tajua mikä minua oikein vaivaa. Saisinhan minä nyt herranjumala jonkun paremmankin. Jonkun, jonka kanssa minun ei olisi vaikea olla, ja joka ei saisi minua suuttumaan joka kerta kun näen sen. Jonkun sellaisen kuin... Ihan kenet vaan.

Tyynyjen alta kuulu vaimea vihellys ja kirjekuori saa seurakseen toisen. Se ei näköjään aio luovuttaa. Vedän syvään henkeä ja kerään kaiken rohkeuteni. Mä luen sen vain äkkiä ja sitten se on ohi.

”Ok, mä ymmärrän kyllä vihjeen :) Ehtisitkö sä kuitenkin näkemään pikaisesti, musta olis kiva päättää tämä kasvostusten niin ei jäis mitään kiusallisuutta.”

Vatsanpohjaa puristaa oudosti jokin pettymyksen tapainen. Ajatus naisen näkemisestä näissä merkeissä ei liiemmin houkuttele, mutta kaipa se sitten olisi aikuismainen tapa hoitaa asia. Sen jälkeen minä voin unohtaa koko jutun. Tämän täytyy olla paras niin.


Odotan naista alaoven edessä. Olen liian levoton istuutumaan, vilkuilen hermostuneesti ympärilleni miettien mistä suunnasta nainen mahtaisi ilmestyä. Viimein kuulen naisen askeleet, tunnen sen korkojen rytmin heti. Käännyn äänen suuntaan ja nainen on siinä edessäni kauniimpana kuin koskaan. Se on jättänyt hiuksensa auki, ilta-aurinko paistaa punaisen läpi ja kehystää sen kasvot valolla.

Nainen tulee luokseni hymyillen ja kohottaa kätensä halaukseen säikäyttäen minut saman tien suunniltani taas. Vavahdan, kun se kietoo kätensä ympärilleni, ja nostan omiani kömpelösti kohti sen selkää. Yritän vetäytyä pikaisesti pois, mutta nainen ei päästä. Se painautuu koko kehollaan minua vasten ja tervehtii äänessään lämpöä joka kylmää minun selkäpiitäni.

Nainen huomaa minun jäykistyvän entisestäni ja vetää sylinsä pois. Se katsoo minua hämmentyneen näköisenä ja alkaa nauraa. Sen nauru on heleä ja kirkas, kuin ikkunaruutua pitkin juoksevia sadepisaroita.

— Miten sä aina saatkin mut tuntemaan itseni joksikin tunkeilijaksi?

Punastun ja pudotan katseeni kiveykselle. Suuttumus leimahtaa taas silmiini. Mitä varten se sitten tuli jos mä kerran saan sen olon niin ikäväksi?

— En mä millään pahalla. Mä olen pahoillani jos susta on tuntunut että mä jotenkin ahdistelen sua.

Nainen tarkkailee minua kulmiensa alta, kuin varkain saadakseen vastauksen johonkin, mihin minulla ei ole edes kysymystä.

—Mä en mielestäni ole kuitenkaan loukannu sua millään tavalla. Mikset sä vastannu mun viestiin?

Mä en sano mitään, tuijotan vain kiveykseen ja odotan että kysymys haihtuisi ilmasta. Nainen odottaa hetken mutta jatkaa sitten, näkee miten suljettu minun suuni on.

—Jos sä tahdot niin mä jätän sut kyllä rauhaan. Mutta sitäkö sä oikeasti sitten haluat?

Mä toivon, että nainen näyttäisi mieluummin vihaiselta kuin miltä se näyttää nyt. Sen kasvoilla on pelkkä kysymys, vaatimus, johon minä en voi vastata. En minä tiedä enää mitä minä haluan. Miten se voi edes luulla että mulla olisi antaa sille sellaisia vastauksia, kun se laittaa kaiken niin saatanan sekaisin koko ajan?

Hiljaisuus on hauras kuin kuivunut lehti, mutta tihenee läpitunkemattomaksi silmänräpäyksessä. En saata sanoa sanaakaan ja hetki juuttuu paikoilleen. Tuntuu heikolta, katse juoksentelee sinne tänne eikä löydä turvaa mistään. Painovoima särkyy pirstaleiksi, minä tempaudun niin kauas, etten näe naista. Mä en ole enää tässä. Ilma tuntuu muuttuvan vedeksi joka ei kannattele vaan painaa joka puolelta, mereksi joka pakottaa mantereet pysymään erillään. Ja jossain kaukana, loputtomiin ulottuvan lasin takana nainen odottaa minun vastaustani, takoo päästääkseen minut ulos, muttei saa pleksiä särkymään. Minä tunnen sen nyrkiniskujen aiheuttamat värähdykset ympärilläni, ne monistuvat pinnan alla ja iskeytyvät minuun oksettavalla voimalla ja pauhulla. Miksei se lopeta, eikö se tajua että jos se saa minut ulos se jää sen kaiken alle. Sirpaleet räjähtävät sen silmille, tulva syöksyy sen päälle ja minä joudun sen raivoisan veden vietäväksi, ei sellaisesta selviä. Mene pois.

Yhtäkkiä tunnen naisen pehmeän käden puristavan omaani. Tunnen oman ihoni sen ihoa vasten, toisilleen vieraat veret jotka takoutuvat ranteissa vastakkain. Minä tunnen naisen siinä ja samassa tunnen palaavani itse. Nainen vetää minut hellästi lähelleen. Se tuo huulensa varoen aivan lähelle omiani. Ilma välillämme ei liiku, sekin pidättää henkeään ja odottaa. Hitaasti, täristen, minä kuron umpeen ne sentit jotka ovat huultemme välissä, vien suuni naisen suulle. Ja kun nainen painaa omansa yhä tiukemmin ja janoisemmin vasten omaani, upottaa hampaansa huuliini ja antaa kielensä tunkeutua minuun, minä nousen mustasta vedestä riuhtoen pinnalle ja hengitän hädissäni haukkoen naisen sisälleni. Kierrän käteni naisen ympäri ja pidän kiinni kaikin voimin, etten enää hukkuisi. Se liu’uttaa toisen kätensä lanteilleni ja pitelee minua tiukasti. Minä rauhoitun.

— Siinähän sä taas olet.

Nainen silittää poskeani ja katselee minua hellästi. Se näyttää nyt tietävän mitä se ei ymmärrä, se ei esitä enempää kysymyksiä joihin en osaa vastata. Valo sen silmissä ei karju vaan asettuu väijyksiin nälkäisenä mutta kärsivällisenä. Se tietää, että sen täytyy odottaa. Raskas vesi väliltämme on poissa, nainen hymyilee sillä leikkisällä tavallaan taas ja minusta tuntuu kuin minulla olisi sisiliskoja vatsassa.

— Sä unohdit jotain silloin viimeksi.

— Ai..? Mä rypistän kulmiani, ei minulta omasta mielestäni ollut jäänyt mitään.

Nainen esittää yllättynyttä.

— Et kai sä väitä, ettei sun muistisi ole vieläkään palautunut..? Siinä tapauksessa sallit varmaan, että virkistän sitä vähän.

Nainen tarttuu minun leukaani koko kämmenellään, nostaa omia kasvojaan ylemmäs ja katsoo minuun luomiensa alta. Sen ilmeessä on uudenlaista terävyyttä, kun se tekee kädellään hyvin hitaasti mutta merkitsevästi pienen liikkeen, kuljettaa minun pääni nyökkäykseen. En voi olla henkäisemättä, kun naisen jäisen katseen ja minun säikähtäneiden silmieni välistä juoksee välähdyksenä hetki, jolloin minä annoin naiselle luvan itseeni.

— Tyttö pieni. Jos sä enää ikinä paiskaat oven kiinni mun edestäni, mä vannon, että sä tulet katumaan sitä.

Mä en saa selvää pilaileeko se vai uhkaako. Sen ääni on matala ja sen kynnet painautuvat minun ihooni, mutta sen huulilla on vino hymy ja silmissä tuikkivaa valoa.

— Mä tulen huomenna hakemaan sua.


Painan asuntoni oven kiinni ja rojahdan sitä vasten. Nyt kun nainen on poissa, sisiliskot sisälläni muuttuvat torakoiksi. Unohdan naisen, unohdan leikin, unohdan sen miten se sai minut pinnalle. Muistan vain itseni siellä pinnan alla, avuttomana ja rampana. Minua hävettää, hävettää niin että oma ihoni alkaa tuntua joltain puistattavan iljettävältä jota on räiskynyt päälleni. Mikä helvetti mulla on, miksi mä en osaa enää olla, miksi mä hajoan aina kun se nainen tulee lähelle?

Suunnaton raivo tarttuu kylmänä, kivisenä nyrkkinä sydämeen. Hakkaa sitä kylkiluihin, repii rinnasta ja raastaa vasten teräviä hampaita, jotka raatelevat siihen syviä, verta tihkuvia uria. Sulloo sen ruosteiseen häkkiin joka on niin ahdas, että saastaiset raudat painautuvat syvälle siihen ja ruhjottu lihas puristuu sykkien sen lomasta. Minua oksettaa. Mä tahdon huutaa muttei tälle ololle ole ääntä, ei mitään mahdollisuutta saada sitä ajettua ulos.

Mä olen tehnyt oman avaruuteni kuviollisesta tapetista ja hiilenharmaasta parketista, paikallisliikenteen tutuista linjoista ja ihmisistä, joiden kiertoradoille kartan joutumasta. Minä olen saanut kaiken mitä olen halunnut, ja odotan vieläkin, milloin se tekee minut onnelliseksi. Mä olen muovannut itsestäni elottoman kappaleen, joka sinkoilee tässä tilattomuudessa päämäärättä, kiertäen ainoastaan mustan reunoja sisällään. Kappaleen, joka jää näkymättömäksi joka kerta, kun joku menee suoraan sen läpi ja katoaa.
Raivo painaa kynteni reisieni lihaan, mä haluan repiä itseni kappaleiksi, repiä seinistä tapetit ja särkeä ikkunat. Mä en saatana kestä tätä enää. Hätä ulvahtelee vieraana suussani, pakottaa jäseniin nykiviä liikkeitä jotka eivät vie minua mihinkään, sotkee kasvot ja vääntää ne irvistykseen. Painan otsani eteisen lattiaan ja koetan pakottaa itseni niin liikkumattomaksi että kaikki menisi pois, pidätän hengitystäni ja puristan käsilläni kylkiluitani niin että sattuu.

Mä en ymmärrä miksi, mutta se nainen ei läpäisekään minua. Se tulee kiinni. Sen kosketuksen alla minä tunnen missä minun reunani todellisuudessa ovat. Minä näen itseni ja näen, että haluan minne tahansa pois.

Raivo näivettyy voimattomuudeksi, itku ei jaksa enää ravistaa. Kyyneleet vuotavat virtaamatta poskille kun revin ruhoni ylös lattialta ja raahaan sen vuoteeseen, hautaan kasvoni kylmään satiiniin.

Minä ymmärrän nyt, kenen takia se viha minussa oikeasti on. Ei täällä ole ketään muita.


Iltapäivä hiipii vuoteeni viereen ja ravistelee minut hereille. Kasvot tuntuvat aralta, turvonneelta lihalta, katse liian raskaalta kohdentaa mihinkään.

Puen aamutakin ylleni yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja vilkuilen varovasti avoimesta ovesta olohuoneeseen, etsien merkkejä siitä mikä sinne eilen tunkeutui. Mitään ei näy. Astelen aroin askelin eteiseen, laitan kengät ja takin oikeille paikoilleen. Kaikki on aivan niin kuin ennenkin, ja sitä on jostain syystä vaikea uskoa. Kehoa on raskaampi kantaa kuin muina päivinä, mutta sisältä tuntuu olevan jonkin paino poissa. Keitän kahvia ja kietoudun vilttiin yhä hämmästyneenä siitä, ettei mikään ympärillä ole hajonnut kappaleiksi.

Puhelimen viestiääni katkaisee täydellisen hiljaisuuden. Se on Tomi.

”Tuu juo kaljaa.”

Hymyilyttää. Hymy on uupunut, mutta se leviää kasvojani syvemmälle, sinne asti mihin kipu on pienemmäksi käperryttyään jättänyt tilaa. Vedän syvään henkeä ja teen lopullisen päätökseni.

”Ei pysty nyt. Mulla on illalla treffit.”

9. Puutarha

Miten valmistautua hoitamaan seksuaalisesti oman työpaikan assari, jota kaikki työpaikan miehet kuolaavat, kun hänen miehensä “seuraisi” toimitustani vierestä? Jameson-pullo kuiskutteli minulle kaapin päältä, mutta onneksi ymmärsin pitää näppini siitä erossa. Jälkikäteen alkoholi saattaisi pimentää sopivasti kaikki muistot. Olin joutunut ärsyttävään tilanteeseen, koska en ollut saanut sanotuksi Jarkalle minne olin menossa, vaan hän yhä luuli minun huristelevan lähiöön. Lisäksi hän oli vaatimalla vaatinut, että käymme juomassa rohkaisu-oluet etukäteen, jotta hän saisi saatettua minut oikeilla eväillä valaanpyyntiretkelleni.

Olimme ehtineet sopia Anun kanssa tapaamiseen liittyvät säännöt, jotka oli tehty sekä minulle että hänen miehelleen mahdollisimman helpoiksi. Minä koin Anun miehen läsnäolon hyvin vaivaannuttavaksi ja onneksi mieskään ei halunnut tietää minusta mitään, näin ainakin minulle kerrottiin. Olimme sopineet kumipakosta, mikä kuulosti kyllä järkevältä, mutta sai minut kuitenkin hieman epäröimään, veisikö se liikaa herkkyyttäni. Anu vielä painotti, että hänen miehensä tulee pysymään varjoissa ja sivustaseuraajana.

— Tästä tulee ihan win-win tilanne, Anu rohkaisi minua ohimennen lounastauolla. 

Kyllähän minä koin voittavani paljonkin, kun pohdin pelkästään Anua. Mutta pelkäsin, että en pääsisi tarpeeksi tilanteen herraksi, jotta voisin itse nauttia tarpeeksi. Nämä järjestelyt ja säännöt kuitenkin kuulostivat minusta samalla sekä hyvin epämääräisiltä että juuri sopivilta.

Minut oli kutsuttu Anulle torstai-illaksi kello 20. Valmistauduin iltaan suihkulla ja huolellisella siistiytymisellä. Suihkun jälkeen katselin itseäni pidempään kokovartalopeilistä - vasta toista kertaa eroni jälkeen. Olin nuorempana ollut melko kriittinen oman vartaloni suhteen, mutta avioliiton myötä tietyt periaatteet olivat kadonneet. Huomasin pienen pirunsarvisen pikku-Helenan nostavan päätään ja yrittävän saada minut tuntemaan itseni epäpäteväksi, epämiellyttäväksi ja ennen kaikkea epävarmaksi. Kuiskaukset Vitun vätys ja Pikkupili eivät saaneet itsetuntoani nousemaan, vaan katseeni harhaili ensin vatsani seudulle, joka oli kyllä mielestäni pienentynyt, ja siitä “pikkupiliini”. Käskin pikku-Helenan painua teurasjonoon ja sirkkeliin. 

Tuijotin yhä penistäni ja ajatukseni harhailivat. Tiedätte varmasti tunteen, kun silmät kiinnittyvät johonkin pisteeseen, ja jonkin ajan kuluttua säpsähdät tilanteeseen. Otin Helenan kommenteista itseeni, mikä oli luonnollisesti typerää. Kuitenkin tällaisen uuden edessä sitä miettii miehen mittaansa. Suunnittelin googlettavani peniksen keskipituuden ja hakevani mittanauhan, mutta olisiko se enää mitään muuttanut? Jos mittatulos olisi ollut ei-toivottu, niin ajatukseni olisivat varmaan pyörineet koko tulevan illan tämän teeman ympärillä ja lisännyt epävarmuuttani. 

En kuitenkaan halunnut jättää asiaa ihan näin kevyesti, ja onneksi hyvä ystäväni Jarkka tuli yllättäen apuuni. Muistin Jarkan kestovitsin monista kehityspalavereista, kun puhuttiin tärkeimmistä ominaisuuksista työntekijänä. Se meni jotenkin näin: Minun tärkeimmät ominaisuuteni ovat: Tarkkuus! Keskittyminen! Kärsivällisyys! Pelottomuus! Näitä käytän aina kun sheivaan pallini. Tämä saa egoni kasvamaan.

Vaikka olin tämänkin vitsin kuullut sata kertaa, niin vasta nyt tajusin viimeisen lauseen. Kiirehdin takaisin kylpyhuoneeseen, otin esiin trimmerini, partavaahdon ja höylän. Jarkan ohjeiden mukaan aloitin kärsivällisesti puutarhatyöt.

Perkeleenmoisen kiireen kanssa päräytin keskustaan Jarkan lempiravintolaan ja päätin, että seuraavalla kerralla sanoisin hänelle ei. Alushousuni tuntuivat oudolta ja karheiltakin sileää ihoani vasten, ja oloni oli levoton mutta myös jännällä tavalla kiihoittunut. Lähdön hetkellä tiukat tummat farkut olin joutunut kuitenkin vaihtamaan löysempiin puuvillaisiin.

En olisi halunnut juoda alkoholia, mutta en nyt jaksanut enempää Jarkan draamailua. Niimpä saavuin Jarkan pöytään pieni olut mukanani.

— Jännittääkö? Oli luonnollisesti Jarkan avaus.

— No eipä ole vielä ehtinyt, helvetinmoinen kiirus kun tännekin piti lähteä.

— Pidätkö muuten korseteista?

— Mitä helv..? Ehdin kysyä, ennen kuin Jarkka jatkoi.

 — Katos tuota viereistä seuruetta. Hän vinkkasi silmällään minulle suuntaa.

Olin melkoisen hämmästynyt Jarkan ajatusten ja dialogin vauhdista, joskin sen ei pitäisi minua enää yllättää. Kurkkasin Jarkan vinkkaamaan suuntaan ja näin ison ryhmän hyvin erilaisia ihmisiä istumassa viereisessä pöydässä. Jarkka kumartui pöydän yli minun viereeni ja aikoi selvästi kertoa salaisuuden.

— Kuka oikeasti pukeutuu korsettiin arki-iltana täällä?

Vaihdoin ohimennen samalle puolelle pöytää Jarkan kanssa, mistä oli parempi näkyvyys toiseen pöytään. Jos vaikka samalla saisin juteltua jostain muusta kuin tulevasta illastani.

— Mäpä tunnustan sulle, että en ole koskaan nähnyt korsettia kenenkään päällä livenä, ja noi näyttää aikas hyvältä. Mikähän porukka tuo on?

Odotin, että Jarkka aloittaa valheensa ja kertoo oman pitkän korsettihistoriansa, mutta hän yllättikin olemalla hiljaa ja jatkamalla varovaista tuijotteluaan. Hieman myöhemmin hän jatkoi kuiskailuaan.

— Näetkö noi tummatukat jotka pussasivat? Miten ne voi olla noin samannäköisiä? Ei vittu, onko noi molemmat naisia? Jarkka jatkoi ja tuntui selvästi innostuvan.

Minäkin vähän kiinnostuin sekavasta seurakunnasta, mutta lähinnä siksi, ettei minun näin ollen tarvitsisi puhua illan suunnitelmistani. 

Viereisessä pöydässä istui kymmenkunta henkilöä melko vapaasti jutellen keskenään. Muutama naisista oli pukeutunut näyttävästi, ja yhden asuun kuului myös korsetti. Mukana oli myös muutama henkilö, joista minun oli erittäin vaikea sanoa, olivatko he miehiä vai naisia, mutta kuitenkin minun silmääni yksi heistä oli kuin repäisty Orange Is the New Black -sarjasta. Pöydässä istui myös yksi vahvasti meikattu nainen, jolla oli pitkät kauniit hiukset ja kapeauumainen vartalo. Tarkemmin tuijotettuani uskoin hänen kuitenkin olevan mies. Yksi mies istui oudosti lattialla ja jutteli vieressä sohvalla istuvan naisen kanssa.

— Ton on pakko oli joku perwoklubi. Mä tiedän, että ne jossain kellareissa piiskaa toisiaan ja kaikki panee kaikkia, Jarkka sanoi vähän liian lujaa, minkä seurauksena yksi pöydässä olijoista katsoi meidän suuntaamme kiukkuisesti.

— Toi ei ainakaan ole saanut hetkeen, Jarkka jatkoi minulle laskien vähän ääntään.

Samalla huoneeseen asteli todella uljas näky. Pitkä, upea punahiuksinen nainen, jolla oli hiukset siististi ja tiukalla ponnarilla. Hän asteli reippaasti tämän koko seurakunnan eteen, tervehti ja ilmeisesti myös esitteli itsensä. Hänellä oli miedosti, mutta selkeästi meikkiä ja hänen silmiään verhosivat teräväsankaiset silmälasit. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaulukselliseen paitapuseroon, jota kiersi musta korsetti upeasti rintojen alta. Kenties juuri korsetin ansiosta hänen rintansa vaikuttivat poimintavalmiilta hedelmiltä. Jalassaan hänellä oli tyköistuvat tummat housut, joiden päällä oli polviin asti ylettyvät saappaat. Tämä nainen oli kieltämättä upea, vaikkakaan ei minun tyyliseni, sillä en voi sietää punapäitä. Kuitenkin se energia, suoraselkäisyys ja tapa, jolla hän otti tilan haltuun viereisessä pöydässä, oli käsinkosketeltavaa. Muutama pöydän ääressä oleva ojensi hänelle kätensä ja muutama antoi lämpimän halauksen. Esittelyn jälkeen kuulin, kun nainen kysyi, hakisiko joku hänelle juotavaa. Hetken kuluttua lattialla istunut mies lähti ja saapui tovin kuluttua viinilasin kanssa. Jos tuolla naisella olisi munat, niin ne huitelisivat polvissa.

— Mieti jos sinulla olisi tuollainen kotiopettajana karttakeppi kädessään, jolla se naputtelisi saappaan varteen ja kyselisi oletko tehnyt kotityösi. Voisin ilomielin olla vähän tuhma, Jarkka kommentoi.

8. Riisuttu nainen

Voi vittu mä olen myöhässä. 

Juoksen suu täynnä pinnejä kylpyhuoneesta keittiöön sammuttamaan kahvinkeitintä ennen kuin unohdan, kieputan hiuksiani nutturalle ja kiemurtelen sukkahousujen haarakiilaa asianmukaiselle paikalleen, kaikkea samanaikaisesti. 

Tabletti viheltää laukkuni uumenista ja hapuilen sen hengästyneenä käsiini. Nefernefer on lähettänyt sinulle yksitysviestin. Kuka helvetin Nefernefer? Tökkään hammasharjan suuhuni ja alan lukea viestiä miettien samalla bussilinja-strategiaani.

Piparminttuvaahto hyökkää väärään kurkkuun ja adrenaliini kuohahtaa kutittaen ranteissa, kun tajuan tismalleen kuka. Tyrskin roiskeita tabletin näytölle ja luen viestin uudelleen sydän hullun lailla hyppien. 

”Moi Elisa!

Olisko sulla kiinnostusta tulla mulle köysimalliksi? Oli tarkoitus eilen kysyä mutta sä lähdit siitä sitten niin nopeasti. Mähän siis valokuvaan ihan työkseni, mutta olen aloitellut sellaista vähän taiteellisempaa projektia omaksi iloksi ja harjoitukseksi. Musta sä sopisit siihen täydellisesti :). Kuvat saisit toki halutessasi myös omaan käyttöösi. 

- Anne S.”

Ai nyt se jo stalkkaa mua vai? Marssin naamaani pyyhkien olohuoneeseen, paiskaan tabletin sohvan nurkkaan ja nakkaan viltin sen päälle, kuin estääkseni sitä näkemästä minua. ”Taiteellinen projekti”, ja paskanmarjat. Ei kai se luule, että mä menen noin halpaan, sehän on aivan kuin joku rasvainen vanha äijä..! Päätän, etten ajattele koko viestiä enää — ja minä ajattelen sitä koko päivän. 

Päivä on muutoinkin kaikilla mahdollisilla mittareilla tavallistakin vastenmielisempi. Kun viimein rahjustan takaisin kotiin itämainen illallinen valkoiseen muovipussiin katettuna, minusta tuntuu, ettei minusta ole paljoakaan enää jäljellä.

Laitan telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle ruokani kanssa. Hapuillessani vilttiä käteni osuu tablettiin sen alla ja vedän käteni nopeasti pois, aivan kuin sitä olisi polttanut. Olin ehtinyt unohtaa viestin muutamaksi minuutiksi ja nyt kun se palaa tuoreena tajuntaani, keho reagoi jälleen kuin iskuun. 

Siinä samassa mä päätän mennä. Mä päätän mennä ja näyttää sille akalle. Laitan itseni niin kauniiksi että siltä putoaa hampaat suusta kun näkee, enkä todellakaan ala sätkyillä sillä tavalla kuin viimeksi. Minä näytän, että olen upea ja itsevarma nuori nainen, juuri sellainen, joka ei piittaa paskaakaan kenestäkään sen kaltaisesta.

Kävelen kohti studiotilaa, johon nainen on minut ohjeistanut. Korkeimmissa koroissani, jokainen hiussuortuva huolellisesti aseteltuna ja kasvoillani 50-luvun filmitähtien taikaa lukuisista pikku purnukoista annosteltuna tunnen olevani kaunis ja pysäyttämätön. En malta odottaa, että pääsen näyttämään sen naiselle. Se ei pysty minuun nyt, sen se saa nähdä.

Koputan studion oveen ja nainen tulee avaamaan. Sillä ei ole silmälaseja tällä kertaa, ehkä siksi sen kulmakarvatkaan eivät näytä nyt niin teräviltä. Se on pukeutunut rennosti mustaan huppariin jossa on valokuvausliikkeen logo, tummiin stretch-farkkuihin ja mustiin työkenkiin. Nainen tervehtii hyväntuulisesti ja ohjaa minut saman tien pieneen pukeutumistilaan. Se ottaa minut vastaan kuin minkä tahansa asiakkaan varattuna aikana.

— Saatkin ottaa oikeastaan kaikki pois ja tulla sitten tänne, niin aletaan laittaa sulle köysiä päälle. 

Nainen hymyilee lämpimästi ja niin ammattimaisen neutraalisti, että minä tunnen minun kilpeni rakoilevan. Minun on turha koettaa näyttää sille hampaitani jos sillä ei ole aikomustakaan ottaa haastetta vastaan. Se, mitä minulle oli ollut niin tärkeää näyttää olevani, ei tunnukaan sopivan tilanteeseen ollenkaan. Riisun itseni kömpelösti ja varmistan pukuhuoneen peilistä, että sentään näytän siltä kuin olen tarkoittanutkin. Että olen varmasti kaunis. 

Nainen odottaa köysien kanssa minua ison, valkean kankaan edessä. Se on riisunut hupparinsa, nyt sillä on päällään ihan tavallinen, vaaleanharmaa T-paita, liikkeen logo siinäkin. Kävelen sen luokse kädet levottomasti ylävartalolla harhaillen, en tiedä mihin ne oikein laittaisin. Nainen ei ole huomaavinaan hermostuneisuuttani vaan heittää huolettomasti köyden ympärilleni ja alkaa sitoa. Se ei enää hymyile minulle, eikä kiinnitä minuun mitään muutakaan huomiota, vaan uppoutuu täysin puuhaansa. Se on kaksin köytensä kanssa, minä vain kappale jonka ympärille sitä solmia. Minun ei enää tarvitse murehtia sen läsnäolosta. 

Alan tuntea köyden karhean kulun ihollani, joka alkaa hiljaa väreillä sen alla. Tuntea, miten syli kasvaa ympärilleni solmu solmulta ja ottaa minut otteeseensa. Silmäni painautuvat kiinni, hengitys hiipii huulieni lomasta keuhkoihin ja takaisin hädin tuskin hipaisten. Yhtäkkiä ymmärrän rintakehäni haurauden, käsitän köyden alla kuinka pieneksi minä jään. Tiedostan miten ohut minun ihoni on, miten riittämätön minua suojaamaan. Minä painaudun köyttä vasten kaikkiin suuntiin ja jään jokaisella solullani pelkästään sen varaan. Jalat joilla seison, ovat jotain muuta kuin minua, minä en kosketa enää maata vaan köyttä ainoastaan. Köysi pitää minusta kiinni ja minä irrotan kaikesta muusta. 

Minut painetaan hartioista istumaan taipuvien jalkojeni päälle ja viimeiset solmut sinetöivät minut asentooni. Reiteni ovat avoinna ja kädet toisiinsa kiinnitettyinä, ranteet ylöspäin paljastaen paikat joissa elämä on kaikkein keveimmin kehossa kiinni. Naisen ääni särkee tilan kun tämä varmistaa, ettei köysi purista mistään, ja samassa tulen jälleen kiusallisen tietoiseksi tämän läsnäolosta. Jäykistyn köyden alla ja tunnen nyt ensimmäistä kertaa, ettei se ainoastaan pitele vaan myös pidättelee minua. Minä en pystyisi pakenemaan ja nyt tunnen tilassa jotain, mikä saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa minua jahdata. 

Nainen räpsäisee pari testikuvaa ja tarkastelee vuoroin minua, vuoroin taas niitä näytöltään. Nainen siristää silmiään hieman ja pysäyttää tutkivan katseensa minuun, kunnes näyttää huomaavan ratkaisun johonkin, minkä minä en voi nähdä olevan pielessä.

— Odota ihan pieni hetki.

Nainen laskee kameran lattialle ja kiirehtii takaisin toimiston puolelle. Näen sen nostavan suuren, nahkaisen käsilaukkunsa pöydälle ja etsivän sieltä jotain. Pian se astelee luokseni kädessään pieni, muovinen paketti. Meikinpuhdistusliinoja. Nainen tulee liian nopeasti lähelleni, avaa pakkauksen ja kiskaisee siitä yhden liinan. Epäröimättä vähääkään se nostaa kätensä kohti kasvojani ja minä kavahdan rajusti kauemmas. Käsi pysähtyy ilmaan ja ystävällinen hymy leviää naisen kasvoille.

— Helpompi kuitenkin että minä, eikö vain, nainen nyökkää kohti sidottuja käsiäni. — Sä olet meikannut kauniisti mutta mä haluan kuvata Sinun kasvosi nyt.

Katson naista kauhuissani. Mä en tahdo tätä. Minä en halua että se koskee minuun, en halua että se ottaa minun meikkini pois. Valmistaudun puolustautumaan, mutta nainen ei hyökkääkään. Se katsoo minuun silmissään pelkkä neutraali asiallisuus ja asiantuntijan auktoriteetti lempeän odotuksen takana. Nielaisen ja kohotan kasvojani hieman. Suljen silmäni ja tunnen naisen tuovan miedosti tuoksuvan viileän liinan kasvoilleni. Nainen kuljettaa sitä kevyesti pitkin kasvojeni ääriviivoja, pyyhkii pois värit jotka niitä peittävät. Liina liukuu hitaasti otsalta poskipäille ja leuan alle. Minun lämpöni tarttuu siihen nopeasti, ja kun nainen ottaa uuden liinan ja tuo sen kaulalleni, säpsähdän niin että tiedän naisen tuntevan sen kätensä alla kulkevassa sykkeessä. Nainen alkaa puhdistaa silmiäni ja tarvitsee siihen useamman liinan ennen kuin kaikki piirtämäni on poissa. 

Lopulta jäljellä on enää puna huulissani. Pidätän hengitystäni kun nainen painaa liinan suulleni, käy sormenpäällään läpi jokaisen liinan peittämän kohdan hellästi painaen. Nainen nostaa liinan pois, taittaa sen, ja vie sen vielä hitaasti vetäen huulteni kaaria pitkin, ennen kuin nousee ylös ja tarttuu hellästi leukaani kohottaakseen kasvojani valoa kohti nähdäkseen paremmin. Avaan vaistomaisesti silmäni ja kohtaan naisen katseen. Minä olen polvillani ja täysin alastomana sen alla. Lamput häikäisevät, eikä minun katseeni kanna naisen silmiin asti, mutta näen hymyn sen huulilla nousevan aavistuksen vinoon. Se hieraisee paljaalla peukalollaan suupieltäni ja pitkä kynsi raapaisee kevyesti ihoani, kun nainen vetää kosketuksensa pois. 

Nainen alkaa kuvata. Minä tunnen itseni epävarmaksi ja täysin avuttomaksi, eläimen lailla salamavaloja säikkyen. Näen sen mitä naisen täytyy nähdä linssinsä läpi, ja näen pelkkää rumaa. Hätääntyneenä yritän katsoa kameran läpi naiseen, rukoillen silmilläni sitä lopettamaan. Salamat välähtävät taas.

— Just noin! Ei helvetti miten kaunista. 

Minä menetän viimeisenkin otteeni tilanteeseen. Mä en ymmärrä, eihän se voi tätä haluta kuvata. Minä en ymmärrä, minä en tiedä, minulla ei ole mitään mistä voisin tietää miten minun kuuluisi olla että olisin oikein.

— EIKÄ OLE, mä rääkäisen, ja minun ääneni särähtää inhottavasti avarassa tilassa. Minua hävettää ja tunnen miten kyyneleet polttavat luomieni takana. Huohotan raskaasti köyden puristuksessa ja painan kasvojani katseetta kohti lattiaa. Salamat.

Nainen laskee kameransa nopeasti ja tulee luokseni. Se laskee toisen kätensä hellästi olkapäälleni ja silittää toisella poskeani.

— Katso mua. Sulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Mä tiedän, että susta tuntuu pahalta, mutta sulla ei ole aavistustakaan miten helvetin upeita kuvia mä äsken sain. Sun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain noin vielä hetki. Katso mua! 

Naisen ääni muuttuu tyynnyttelevästä tiukaksi ja sen käsi vaihtaa silityksen poskelta keveään otteeseen leuastani. Nostan katseeni ja näen naisen vihreissä silmissä sitä mitä minun on ollut jano. 

— Me tehdään nyt niin, että mä menen vielä tonne ja otan muutaman ruudun. Jos mä en nyt kuvaa tuota mitä sussa näkyy, mä kadun sitä lopun elämääni. Sulla ei ole mitään hätää vaikka sua pelottaa. Ookoo?

— Ookoo, sanon hiljaa ja vedän katkonaisesti henkeä. 

Minulla ei ole mitään hätää vaikka minua pelottaa. Se lupasi. Kyyneleet täyttävät katseeni kun nostan sen anoen kohti kameraa, tietämättä mitä olen vailla. Salamat välähtävät. Käteni puristuvat nyrkkiin ja kasvoilleni karkaa tuskainen tietoisuus siitä, millaisena ne minut äsken paljastivat. Toinen välähdys. Minä luovutan, ymmärrän, ettei minun auta pyristellä vastaan. Hengitän syvään ja etsin jälleen naista kameran läpi. Lakkaan värisemästä, koko kehoni täyttää varmuus, valinta. Pisarat juoksevat poskillani, mutta vesi josta ne tulevat on tyyntynyt. Tässä minä olen. Salamat iskevät viimeisen kerran.

Nainen laskee kameran hitaasti meidän välistämme ja kävelee luokseni irrottamatta hetkeksikään katsettaan minusta. Se kumartuu puoleeni ja tulee niin lähelle, että tunnen lämmön sen hengityksessä, tunnen ihon suolaisuuteen sekoittuneen humalluttavan parfyymintuoksun. Se katsoo minua täynnä nälkää, näen miten se odottaa vain yhtä asiaa ja minä tahdon antaa sen sille.

Minä katson sitä niin syvälle kuin voin ja nyökkään.

Naisen kauniilla kasvoilla käväisee ohikiitävän hetken helpotus, ennen kuin ilkikurinen virnistys asettuu niille. Näen miten jokin sen sisällä alkaa kehrätä, miten se kietoo minun luovuttamani vallan ylleen elegantisti kuin ylellisen kankaan. 

Nainen alkaa riisua minua köysistä. Se irrottaa punoksensa ensin jaloistani, riuhtaisee minut jalkeille ja aukoo solmun kerrallaan hyvin hitaasti, viivytellen. Tällä kertaa sen kaikki huomio on kiinnittynyt minuun ja reaktioihini, lanteideni tahattomaan pyrkimykseen sen kehoa kohti ja huulteni lomasta livahtaviin vaimeisiin ynähdyksiin. Siihen, miten minun kastuneet reiteni liukuvat toisiaan vasten minun kiemurrellessani kosketusta jahdaten. Nainen kiskoo köyttä auki kuin riekaleita ihostani, kappaleita siitä mikä estää meitä olemasta samaa kehoa. Lopulta viimeinenkin köysi putoaa lattialle. Nainen on riisunut minut, kokonaan.

Minun silmissäni on se sama, sanaton anomus edelleen. Nainenkin näkee sen.

— Mitä sä oikein haluat että mä teen sulle? Se kysyy kujeillen, teeskennellen täysin tietämätöntä siitä mikä kynsii minun ihoani päästäkseen ulos. 

Mä käsitän hämärästi mitä peliä nainen pelaa, mutta olen liian uupunut lähtemään leikkiin.  Minä löydän vain ne sanat, joilla on eniten merkitystä ja vähiten sisältöä minussa, ruudut jotka tulee toisen kirjoittaa täyteen. 

— Tee ihan mitä haluat, jooko, kuiskaan kuivasta kurkustani ja annan silmieni painua kiinni. — Käytä mua.

Nainen nappaa hiukseni otteeseensa ja riuhtaisee pääni taaksepäin. Minun silmäni rävähtävät auki. Se kiertää nyrkkiään ja hiukset kiskovat päänahkaani koko ajan kipeämmin. Nainen hymyilee kohottaen kulmiaan, yhä kiusoitellen.

— Sä jätät mulle nyt melko vapaat kädet.

Leikki naisen silmissä loppuu. Tilalle tulee uhka, joka syttyy kipinänä vihreissä iiriksissä ja juoksee sähkönä minun selkärankaani pitkin alas, naulitsee minut paikalleni. Nainen hengittää raskaasti hampaidensa läpi, sen hiljaisuudessa on karjaisun kaiku. Käsitän, että se mitä tämä nainen haluaa minulle tehdä, on kaikkea sitä mitä minä pelkään. Ja minä tahdon sen kaiken heti. 

Mutta ote hiuksistani herpaantuu ja käsi kulkee niskaa pitkin olkapäälle, pysähtyy pitelemään siitä kosketus mykkänä. Nainen painaa katseensa hetkeksi alas ja huokaisee syvään, pakottaa pahan hengen pois. Kun se katsoo minuun taas, se on jälleen pelkkää lämpöä ja leikkiä.

— Ei täällä, Elisa, se sanoo hiljaa, kuin hellästi toruen. — Tää on mun työpaikkani. Sä voit mennä laittamaan vaatteet päälle niin mä keitän meille vähän kahvia.

Mä en usko korviani. Missäs vitussa sen ammattietiikka äsken oli! Nainen pyyhkäisee hellästi paljasta käsivarttani ja lähtee, menee toimiston puolelle lataamaan kahvinkeitintä ja jättää minut tuijottamaan tyrmistyneenä jälkeensä. Miten se kehtasi, miten se saattoi nöyryyttää minua näin?

Painelen pukeutumistilaan ja kiskon vaatteet päälleni tärisevin käsin. Käännyn lähteäkseni ja näen naisen katsovan minua kiusoittelevasti, toimiston pöytään rennosti nojaten.

— Mitä luulet, olisitko sä ens viikonloppuun mennessä leppynyt mulle..? Jos tulisit käymään.

Minä en sano sanaakaan. Marssin naisen ohi studion ovelle ja paiskaan sen jäljessäni kiinni niin että ikkunat helisevät.