5. Häpeäkeitto

Seuraavat päivät kuluivat kuin siivillä. Omalla tavallani olin kyllä surullinenkin, vaikka en täysin osannut selittää itselleni miksi. Kuitenkin päiväni täyttyivät pitkälti tunteesta, että olin vapaa hengittämään. Saatoin mennä ja tulla oman mieleni ja tahtoni mukaan, voisin lähteä vaikka kalaan hetken mielijohteesta. Tuntui, että näin koko maailman uusin silmin. Löysin ystävistäni ja työkavereista uusia positiivisia piirteitä, jotka hieman pelottivatkin minua, mutta jatkoin hengittelyä.

Muutamat harvoista tosiystävistäni tuntuivat olevan todella huolestuneita, mutta uskoivat tai ainakin hiljentyivät, kun kerroin vihdoin eläväni. Ostin kuntosalin jäsenyyden vuodeksi ja käytin heti toisen kaupanpäällisiksi tulleista personal trainer -tunneista. Traineri vakuutti minut siitä, että kumpuni häviäisi parissa kuukaudessa ja minä uskoin häntä ja myös itseeni.

En enää ollut niin herkkähipiäinen, tiukkapipoinen jännittäjä kuin muutama viikko aikaisemmin ja pidin kovasti suunnasta, johon olin menossa. Kerran töissä säikäytin itseni tuijottamasta assarimme takamusta hänen kyykkiessään kopiokoneella. Aikaisemmin olisin tuskin koskaan toiminut näin, mutta nyt puhalsi uusi lämmin jatkuva tuuli, joka osui myös nivusiini. Onneksi säpsähdin ja ehdin pyyhkiä kuolat suunpielestäni ja jatkaa matkaani, ennen kuin minut huomattiin. Ehkäpä kirsikkana kakkuni päällä pysähdyin yksi ilta juttelemaan Holopaisen kanssa pensasaitamme ylitse sillä seurauksella, että lupasin mennä hänen kanssaan saunaan joku ilta.    

Helenan kanssa otin asiallisemman linjan. Tein itselleni selväksi, että hänen loukkaamisensa ei edistäisi omia asioitani ja suunnitelmiani mitenkään. Halusin asunnostamme ja Helenasta eroon mahdollisimman nopeasti ja nätisti. Päätin kommunikoida hänen kanssaan ainoastaan omaisuuden jakoon liittyvistä asioista, mikä tuntui häiritsevän häntä kovasti. Olin huomaavinani, että hän oli selvästi yllättynyt ja jopa ärsyyntynyt uudesta olemuksestani ja kiinnostukseni aiheista, ja se antoi minulle lisävoimaa. Muutaman kerran hän yritti aloittaa keskustelua kuulumisistani, mutta ystävällisesti ohitin hänet. 

Onneksi suurimman osan ajasta hän vietti muualla kuin kotonamme, ja silloinkin kun hän oli kotonamme, annoin hänen nukkua sängyssämme ja luukutin pleikkaria pitkälle yöhön. 

Kerran yhtenä kiireisenä aamuna hän sai tokaistua

– Etkö halua edes tietää kuka se oli?
– Ei kiinnosta, vastasin.

Olisittepa nähneet hänen ilmeensä kun samaisena iltana kannoin mäyräkoiraa ja kerroin lähteväni Holopaisen kanssa saunomaan.

Töissäkin kaikki sujui vähintään yhtä väkevästi. Onnistuin jopa hiljentämään melkein koko neuvotteluhuoneen yhdessä osastopalaverissamme. Kyseisessä palaverissa on lopussa aina pieni epämuodollinen osuus, jossa pomomme yrittää keventää osastomme tunnelmaa. Tässä tilaisuudessa hän antaa läksiäislahjan työpaikkaa vaihtaville, toivottaa uudet vastaavasti tervetulleiksi tai haluaa, että me kaikki taputamme, jos joku on mennyt vaikka naimisiin tai saanut perheenlisäystä. Minun kämmenpohjani hikosivat palaverin kliimaksia odottaessani.

Kuinka sattuikaan, samaan palaveriin oli mahtunut kaksi uutta työntekijää sekä yksi juhlistettava perheenlisäys. Markkinoinnin Jaakko sai raikuvat aplodit vaimonsa jakautumisen johdosta. Pomoni oli selvästi päättänyt vaihtaa oikean ihmisjohtajavaihteen päälle ja kehotti meitä kaikkia vuorollaan kertomaan muutaman sanan itsestään uusille työntekijöille. Huomasin, kuinka suurin osa osallistujista olisi halunnut valua pöydän alle, ja taisi pari niin tehdäkin. Muutama sai puskettua itsestään ulos nimensä, toimenkuvansa ja jonkinmoisen kuvauksen perhesuhteestaan tai harrastuksistaan, loput ei oikein sitäkään. 

Omalla vuorollani nousin seisomaan niin kuin tapana oli ja kerroin, että olin tässä hiljan löytänyt vaimostani aivan uusia puolia, ja koska nämä puolet olivat -sanoisinko kovin äänekkäitä- niin olen hakemassa avioeroa. Pidin pienen tauon ja katselin ympärilleni työkavereitani, joita tuntui kovasti kiinnostavan kenkiensä kärjet ja kännykät. Annoin kiusallisuuden laskeutua koko tilaan, kunnes jatkoin kertomalla, että tilannehan on, jos en sanoisi ihan yhtä iloinen kuin uuden elämän syntymä, niin melkein ainakin, joten eikös annettaisi minullekin aplodit. 

Kiusallisuus todella tunkeutui keskuuteemme, mutta onneksi vanhaan sotaratsuuni Jarkkaan voi aina luottaa. Hän nousi takarivistä spontaanisti etukäteen sopimatta seisomaan. Hän vihelsi ja taputti vimmatusti häpeilemättä ja sai kaikki muutkin edes vähän koskettamaan käsiään. Jarkka vielä varmisti, että viesti meni perille huutamalla Äijä oman taputuksensa välissä. Tosiystävät ovat tosi ystäviä, vaikka häpeässä keittäisi. Iskin Jarkalle silmää, mutta hän soitti sotatorveaan sen verran antaumuksella, ettei hän huomannut elettäni. Tästä purkauksestani huolimatta tai jopa siitä syystä nämä kaksi uutta työntekijää ovat meillä vieläkin töissä. Mikä merkillisempää samainen avautuminen lähensi minua ja assariamme, vaikka en sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään.