7. Assari-Anu

Assaristamme Anusta ei voi puhua kertomatta hänen rinnoistaan, ei ainakaan miesten kesken. Kasvoiltaan hän näyttää pystysuunnassa venytetyltä Uma Thurmanilta vaaleita hiuksiaan myöten. Vartalo on varsin pitkä n. 175 cm ja ihan perustreenaamaton ja sopusuhtainen, mutta hänen rintansa ovat valtavat. Suorastaan poijut, Jarkkaa lainaten. Anu kyllä tietää mistä hänet muistetaan, eikä halua kenenkään unohtavan tätä, josta kertoo jo se, että hän suosii tiukkoja t-paitoja. Mikään suoranainen tyrkky hän ei kuitenkaan ole, vaan enemminkin omanarvontuntoisen elovehnätytön hieman railakkaampi siskopuoli. Lisäksi ymmärtääkseni yksikään työkaveri ei ole onnistunut uimaan hänen liiveihinsä lukuisista yrityksistä huolimatta. Ainakin minulla on kuva, että Anu on tietääkseni onnellisesti avioliitossa, vaikka tiesimmekin hänen miehensä sairastuneen eturauhassyöpään ja käyneen läpi rankat hoidot. Jarkan mielestä Anu on tällä hetkellä otollista maaperää viljelyyn, koska Anun oma traktori kotona on telakalla.

Minä olin aina tullut Anun kanssa hyvin juttuun lähinnä siitä syystä, että kerran pidin hänen puoliaan lujasti pomoamme vastaan. Luulenpa, että raukka oli sitä mieltä että jäi siitä minulle jotain velkaa. Minä käytin ainakin aluksi tätä velkaa häikeilemättömästikin hyväkseni pyytämällä häneltä pieniä palveluksia, joita en itse “ehtinyt” tekemään. Meitä yhdisti jokin muukin, ja uskon, että loppujen lopuksi suurimmaksi osaksi se oli huumorimme, joka Anulla oli hyvin äijämäistä. Hän oli kutakuinkin ainoa nainen ja melkein mieskin, joka nauroi kanssani Jarkan jutuille. Toisaalta välillä luulen, että Anu vedättää meitä kaikkia, ainakin Jarkkaa.

Viime aikoina olin ollut ihmeissäni, kun Anu oli lähestynyt minua ja Jarkkaa useammin kuin ennen. Nykyään hän tuli hyvin lähelle Jarkkaa kesken tämän tarinoinnin ja oli jopa antanut t-paitansa hipaista ja pyytänyt Jarkkaa kertomaan lisää. Jarkka oli kikatellut kuin Bjurström ja Sillanpää kaksin hississä, tämäkin ihan Jarkan oma metafora. Pois lähtiessään Anu oli joskus iskenyt minulle silmää, mikä sai minunkin poskeni lämpenemään. Kun olin punastellut Anun edessä jo useamman kerran, minusta tuntui kuin meillä olisi jokin sanomaton salaisuus. Jarkka taas oli “tapaamistensa” jälkeen sitä mieltä, että hän tulee korkkaamaan Anun. Olisin voinut lyödä hengestäni vetoa Anun puolesta.

Olin tehnyt ensimmäisen deitti-ilmoitukseni melko hetimiten eropäätökseni jälkeen muutamalle www-sivustolle. Ilmoituksissani kerroin etsiväni seikkailuseuraa. Yhteen ilmoitukseen lisäsin kuvan peniksestäni, jota Jarkka siis suositteli. Kuulemma jokainen nainen olisi kiinnostunut, miltä boani näyttää. Sain seuraavan viikon aikana ainoastaan yhden vastauksen, ja siinäkin joku vanha kalju runkkari olisi halunnut imeä minua ja mieluusti vielä julkisesti. Aloin epäillä pitäisiköhän minun ottaa jokin pehmeämpi lähestymistapa. 

Olin tämän pettymyksen jälkeen luonut uudet tunnukset, mm. “turvamiehesi07” ja “keväinenori”, mutta mitään järkevää tekstiä en ollut keksinyt ilmoituksiini. Avauduin asiasta Jarkalle ja päätimme rustata uuden, hieman pidemmän ilmoituksen. Jarkka tuntui olevan oikeasti ihmeissään, että aikaisempi ilmoitukseni ei ollut toiminut, joskin aloin uskoa hänen tietonsa deittailusta perustuvan vanhoihin pornolehtiin. Istuin kahvihuoneessamme läppärin kanssa ilmoitukseni edessäni auki, kun taas Jarkka tuijotti ikkunasta ikuisuuteen ja alkoi sivistää minua.

— Nykyajan naiset etsivät turvallisuutta. Jos pystyt täyttämään tämän raon saat täyttää myöhemmin muutkin raot.

Tuijotin ilmoitustani ruudulla ja mietin, miten Jarkan ajatuksen saisi myytyä eteenpäin.

— Älä haaveile kuuta taivaalta, vaan tyydy johonkin lähiön läskiin yh-äitiin. Käyt tyhjentämässä paineesi siihen ja menet kotiin pelaamaan pleikkaa. Yksinkertaista?

— Kirjoitanko tähän, että jos olet läski, lähiöstä ja yh-äiti tai ainakin kaksi edellistä, niin saatamme päätyä heiluttamaan peittoa?

— Se voisi toimia, Jarkka vastasi tosissaan. 

Tuntui, että olin täysin suossa ilmoitukseni kanssa. 

— Mitäs jos laitan tähän, että etsin sielujen sympatiaa, kaunista yhteiseloa ja pitkää tulevaisuutta. Voisin kertoa myös olevani menestynyt, omillaan toimeentuleva, tasapainoinen, huumorintajuinen ja komeaksi kehuttu.

— Miten sä saat toistakymmentä valhetta kahteen lauseeseen?

— Näköjään helposti, vastasin ja tajusin itsekin tilanteeni irvokkuuden.

— Mitäs jos laitat siihen totuuden? Uusi ääni sanoi kahvitilassamme.

Jarkka kääntyi salamana ympäri ja minä kohotin katseeni läppäristäni.Ymmärsimme, että olimme olleet niin syvällä suossa, ettemme olleet huomanneet Anua, joka nyt nojaili kahviautomaattiimme.

— Minusta tuo on melko säälittävää rimpuilua, pojat. Jos sinä etsit pillua, niin kerro se. Jos joku haluaa vaan munaa, niin kaipa se vastaa. Niin minä ainakin toimisin.

— Mä voisin kirjoittaa ilmon jos sinä lupaat siihen vastata, Jarkka sanoi ja kohdisti epätoivoisen kysymyksen Anulle.

Anu kääntyi kahviautomaatille ja valitsi itselleen juoman. Olisin voinut vannoa, että hän tiesi mihin silmämme tuijottivat ja siksi keinutti hivenen peräänsä. Kahvin valmistuttua hän keinui viereeni ja kohdisti sanansa Jarkalle.

— Mitä jos hoidetaan ensin Tero ykköspesälle?

Niin minä sitten hioinkin ilmoitustani Anun kanssa, joka tiukassa t-paidassaan imi itsensä aivan iholleni. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran, Jarkka mainitsi hänellä olevan hommia ja poistui tuhahtaen. Välillä Anu kurkotteli näppäimistölleni, ja olisin voinut aloittaa saaristolaivurikurssini poijujen tarkastuksella. Joka tapauksessa Anun ohjeissa oli järkeä. Hänen mielestään minun pitäisi kertoa, mitä oikeasti haluan. Ei mitään liirunlaarumia tai lupauksia, joita en voi pitää. Hänen mielestään tässä hetkessä on paljon naisia, jotka etsivät mitä ihmeellisimpiä kuvioita.

— Joten mitä sinä haluat?

Posket punoittaen ja kakistellen kerroin, että en kaipaisi parisuhdetta, en itseasiassa mitään riippuvuusssuhdetta vaan ainoastaan seksiä. Unelmatilanteessa minulla olisi vakipano, joka hoitaisi tällä hetkellä panemalla mielenterveyttäni, paikkaisi fyysiset tarpeeni ja toimisi kevyesti laastarina.

— Mielenkiintoista, Anu vastasi ja iski minulle silmää. — Kirjoitetaanpa sitten niin.

Ja niin me hetken kirjoitimme. Lopulta ennen kuin julkaisimme ilmoitukseni, Anu laski kätensä polvelleni ja kertoi, että jos hän etsisi panoseuraa, niin vastaisi tähän. Toista kertaa viimeisen vartin aikana jäin pohtimaan, flirttailiko hän minulle vai halusiko hän olla vain kohtelias.

Seuraavana parina päivänä Anu kysyi aina ohimennen, olinko saanut vastauksia, mihin vastasin totuudenmukaisesti että en. Kolmantena päivänä postilaatikkooni kolahti asiallisen tuntuinen vastaus, ja kun kerroin siitä Anulle, hän vaikutti vähän kitkerältä. Tunsin tilanteen vähän oudoksi ja sekavaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Anu ei olisi halunnut jakaa tätä kanssani. Jarkan mielestä tämä johtui puolukkapäivistä, minä vähän epäilin jotain muuta.

Olisin halunnut kysyä Anulta, mitä kannattaisi vastata saamaani viestiin, mutta päätin antaa hänen olla omissa oloissaan. Jarkka oli vahvasti sitä mieltä, että tulisin tulevana viikonloppuna saamaan lähiruokaa. Saamani vastaus oli tosiaankin tullut lähiössä asuvalta yh-äidiltä, joka kertoi olevansa kiinnostunut kertomastani järjestelystä. Lähiöpiirakkaa, kommentoi Jarkka. Mukana oli myös lyhyt kuvaus naisen hektisestä elämästä, johon kuului lähinnä työtä ja yksinhuoltoa. Hän halusi kuulla lisää minusta ja tietää, milloin voisin tavata hänet vaikka kahvilla. Hän oli liittänyt viestiinsä selfien, joka oli selvästi otettu jonkun nuhjuisen eteisen peiliä vasten.

— Sähän olit kalamiehiä, kommentoi Jarkka katsoessaan kuvaa. — Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun voit saada lähiöstäkin valaan.

Jarkka puhui tapansa mukaan suoraan ja epäarvostavasti, mutta asiaa. Tämä saamani vastaus ei ollut kuitenkaan välttämättä ihan sitä mitä hain, joten päätin odottaa ainakin yön yli ennen kuin vastaisin. Hyvällä tuurilla voisin saada uudenkin vastauksen.

Seuraavana aamuna heti töihin saapuessani kuuma kahvimuki kädessäni törmäsin hymyilevään Anuun. Hän kysyi varovasti, vastasinko saamaani viestiin. Hänen eilinen tympeytensä mielessäni vastasin lyhyesti samalla mitalla, että en ole vielä ehtinyt, mutta ajattelin tehdä sen tänään.

— Voisinko jutella kanssasi, kaksin, nyt? Anu kysyi.

— Mikäs siinä, vastasin ja ohjasin meidät pikkuneukkariin.

Anu kysyi ensin, voiko luottaa minuun. Saatuaan myöntävän vastaukseni hän puhui minulle suoraan kuin mies miehelle. Hän kertoi miehensä eturauhassyövästä, joka oli saatu kuitenkin leikkauksella ja hyvällä hoidolla pois. Anu sivisti minua kertomalla, että leikkaus useasti vaikuttaa miehen virtsateiden rakenteeseen, minkä jälkeen erektion palautuminen voi viedä vuoden, kaksi, tai loppuelämän. Tähän liittyen Anu kertoi sairauden vieneen hänen miehensä kyvyn hoitaa hänet seksuaalisesti. Jarkka olisi vastaavassa tilanteessa puhunut luolamiehestä, jolla oli nuija hukassa, tai putkimiehestä ilman letkua. 

Anu kertoi miehensä kärsivän tilanteesta varmasti yhtä paljon kuin hän, sillä heidän liitostaan ei rakkautta puuttunut. Niinpä he olivat yksissä tuumin päättäneet, jo viikkoja aikaisemmin, etsiä Anulle miehen. Mieluusti he löytäisivät jonkun ihan tavallisen, jopa ihan vakituisen, joka voisi auttaa tässä asiassa. Ymmärsin mihin tämä keskustelu olisi menossa ja sylkäisin hämmästyksestä kahvimukiini. Yritin ottaa minun vertaamiseni johonkin ihan tavalliseen kohteliaisuutena, vaikka luonnollisesti se otti vähän koville. Anu kertoi aina pitäneensä minusta ja muistaneensa, kuinka pidin kerran hänen puoliaan. Nyt viimeistään treffi-ilmoitukseni jälkeen hän oli ymmärtänyt intressiemme kohtaavan. Niinpä hän oli eilen puhunut miehensä kanssa ja he molemmat olisivat valmiit vastaamaan treffi-ilmoitukseeni. — Mitäs sanot?

Mitä mies, juuri nyt hyvin tavallinen mies, voi tässä kohdin vastata? Oma seksielämäni oli aikaisemmin perustunut täysin Helenan mielenliikkeisiin. Nyt kun sekin oli loppunut, seksielämäni koostui mature-videoista sekä kiihkeistä käsistäni. Mielikuvitukseni lähti leijailemaan ja kuvittelin, miltä Anu näyttäisi tiukan “Tabula rasa” t-paitansa alla. Tajusin jäykistyväni hieman, kun tajuntaani löi realistinen mahdollisuus tuoreesta naisesta. Jouduin kuitenkin pidättelemään nauruani kun muistin Jarkan useasti totuutena kertoman tarinan.

Istuin yhdessä täydessä Hesan paikallisjunassa sellaisessa penkissä, jossa suoraan minua vastapäätä oli yksi vapaa penkki. Kirkkonummelta kyytiin nousi aivan järkyttävän hyvännäköinen thai-muija. Sellainen pikkuinen, sähäkkä, kaunis, meikattu taskuraketti. Ja tietenkin se tuli istumaan siihen mun eteeni keimaillen. Ja mä hoin itselleni: älä tule stondis, älä tule stondis, älä tule stondis. Silti sille tuli. 

Otin ajattelemattomasti hillityn ja viileän hörppäyksen kerran sylkemästäni kahvista. Kurtistin kulmakarvojani hurjan miettivän näköisenä ja yritin peittää innostustani.

— Tämä on ehdottomasti paras saamani vastaus tähän asti.

Anu nousi hymyillen ja selvästi helpottuneena tuoliltaan, käveli minun puolelleni pöytää ja kysyi voisimmeko halata. Nousin ylös, ja Anu painautui tiukasti minua vasten. 

— Tuskin sinua haittaa jos mieheni seuraa sivusta?
— Kyl… Eeh. Siis ei haittaa, änkytin tiukassa rintavassa syleilyssä.

Hieman myöhemmin kuivasin housuni miestenhuoneessa ja kiitin sekä kirosin heikon lihan.

6. Pure Poison

Miittiin tuleminen oli virhe, niin kuin aina. Pyörittelen väsyneesti kuplivaa lonkeroa suussani ja koetan muistella, minkä ihmeen takia olinkaan arvioinut mielekkääksi poistua kotoani tänään. Tälläkin hetkellä voisin olla onnellisesti nauttimassa päivälliseksi piparkakkutaikinaa Emmerdalen äärellä sen sijaan, että olen kuuntelevinani, miten pari perverttiä puhelee into piukassa jäniksen pyynnistä. Ei sillä että metsästyksessä mitään vikaa olisi. Päinvastoin, sehän on aivan mahtavaa. Minua ei vain kiinnosta yhtään. En koskaan lakkaa ällistymästä siitä, miten ikävystyttäviä mukamas tavallisesta poikkeavat ihmiset osaavatkaan olla.

Vaivun verkkaisesti jonkinlaiseen valveuneen seuraten keskustelijoita vaivautumatta kiinnittämään enää minkäänlaista huomiota siihen, mistä ne oikeastaan puhuvat. Kun oikein keskityn, voin kuvitella katselevani seurueen merkityksetöntä puheensorinaa mykistettynä. Minä pidän siitä enemmän niin.

Nurkkapöytää lähestyvien askelten ääni herättää minut horroksestani. Se on joku uusi nyt, en ole nähnyt sitä ennen. Nainen on ehkä vähän alle neljänkymmenen, hoikka ja huoliteltu. Sen kasvot olisivat oikeastaan aika kauniit, jos sillä ei olisi noita naurettavia gootti-kulmakarvoja. Mä en ymmärrä, miksi ihmisen täytyy tehdä itsestään tuollainen kävelevä klisee. On paitapusero ja vyötärökorsetti, teräväsankaiset silmälasit ja korkeakorkoiset nahkasaapikkaat. Tukka on sidottu tiukalle, floggerin lailla askelten tahtiin huiskivalle poninhännälle. No, eipähän jää kenellekään epäselväksi, että hän on Domme. Punainen tukka sitä paitsi, kuinkas muutenkaan. Surkuhupaisaa, miten tietyntyyppiset naiset kokevat hallitsevansa ajankulkua hiuksillaan. Kun ne ensimmäisen kerran säikähtävät olevansa vanhoja, ne kaatavat kuontaloonsa kotiväripurkista punaista ja taas on ikä vain numero. Samat naiset löytävät jonkun vuosikymmenen päästä pelastuksen permanentista, eivätkä tajua, että tulevat vain kehystäneeksi juuri sen mitä niin peloissaan yrittävät peittää.

Nainen kättelee koko seurueen esitellen itsensä koko nimellään itsevarmasti hymyillen. Useimmat vastaavat kutsumanimellään, mutta toiset paljastavat pelkän nimimerkkinsä. Naurettavaa pelleilyä. Ette te tolvanat mitään helvetin taikaviittoja ole, se ei maailmassa olemisen järjestys muutu yhtään miksikään vaikka jollekulle paljastuisi, että te olette mikkoja ja antteja ja lauroja.

Naisen parfyymin tuoksu on leijaillut kohdalleni, Pure Poison. Nousen kuluneelta nahkasohvalta ja ojennan käteni.

— Elisa moi, lausun automaattisesti ja heitän katseeni naisen olkapään yli baaritiskille nähdäkseni, onko siellä jonoa. Minä tarvitsen toisen lonkeron.

Käännyn lähteäkseni ja tajuan naisen pitävän yhä tiukasti kiinni kädestäni. Sinkoan säikähtäneen katseeni suoraan sen silmiin. Naisen katse on lempeän läpiluotaava, kun se toistaa nimensä hiljaa mutta määrätietoisesti, pakottaen minut vastaamaan katseeseensa.

— Anne Saurio. Hauska tavata, Elisa.

On siinä muorilla otsaa..! Mä en käsittääkseni ole pyytänyt siltä mitään helvetin tapakoulutusta. Riuhtaisen käteni irti posket punoittaen ja pälyilen ympärilleni. Eihän kukaan huomannut? Luojan kiitos muut tuntuvat jo uponneen takaisin typerään keskusteluunsa. Ainoat jotka näyttävät kiinnittäneen tilanteeseen mitään huomiota, ovat pari vätystä viereisessä pöydässä. Ne toljottavat suu ammollaan kuin pari akvaarion lasiin leuoistaan liimaantunutta monnia. Toinen näyttää siltä kuin olisi vakuuttunut, että sähköinen kohtaaminen etenee hetkenä minä hyvänsä turkkilaiseksi painiksi niiden ahnaiden silmien alla. Elukat. Miksi maailmassa miitit pitää aina tällätä keskustan kuppaisimpaan kuppilaan?

Nainen seisoo yhä edessäni hymyillen lämpimästi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se näkee että pyrin sen ohi, muttei siirry senttiäkään. Minä hätäännyn. Tunnen miten katse kerrallaan kääntyy vaistomaisesti meihin, kohta ne alkavat ihmetellä. En voi enää luontevasti istua alas tyhjän tuopin äärelle, mutta minä en pääse naisen ohi pyytämättä sitä väistymään. Äskeisen nöyryytyksen jälkeen minun ei tee mieli pyytää siltä yhtään mitään, mutta en pidä oikein vaihtoehtona tuupata sitä nurinkaan. Se on ajanut minut nurkkaan. Veri korvissa kuohuen nostan katseeni naisen odottaviin kasvoihin ja ymmärrän, että se tekee tämän täysin tietoisesti. Samalla hetkellä suuttumus tulvii suoniini. Niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt se heti huomata. Akka on niitä dominoivia, jotka kuvittelevat oikeudekseen kohdella ketä hyvänsä alentavasti seksuaalisen statuksensa tähden. Jos se olisi mies, sitä sanottaisiin tuttavallisesti mulkuksi.

Katotaan, perkele. Minähän en anna tuollaisten kävellä ylitseni. Keräilen kasvoilleni parhaan asiakaspalveluhymyni ja huiskautan hiuksiani taakse.

— Anteeksi, mutta voisinkohan päästä tästä ohi? Lausun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä korostetun kohteliaasti, silmät naulittuna naisen silmiin.

Se kohottaa liian terävästi piirrettyjä kulmakarvojaan aavistuksen, siirtyy aurinkoisesti hymyillen syrjään ja osoittaa kädellään antamansa tilan.

— Totta kai, ole hyvä.

Naisen ääni on huomiota herättävän hiljainen verrattuna omaan kuulutukseeni ja minun pokkani on pettää. Tönäisen vahingossa pöytää siirtyessäni naisen ohi ja kiitos huuliltani putoaa heiveröisenä lattialle. Samalla hetkellä kun olen ohittanut naisen, se laskee kohotetun kätensä ja antaa sen hiipiä juuri ja juuri koskettaen lanteilta reidelleni kulkevaa reittiä alas. Vedän terävästi henkeä mutta saan itseni pysäytettyä ennen kuin käännähdän kavaltaen hämmennykseni. Hapuilen askeliini rytmin ja laitan lanteeni keinahtelemaan lähestyessäni sydän pamppaillen baaritiskiä. Tekee mieli marssia saman tien ulos koko läävästä, mutta sen jälkeen en voisi enää näyttää naamaani siellä. On pakko rauhoittua.

Miksi se saa minut niin hermostuneeksi? Päteähän se vain yrittää. Tai sitten se on niitä säälittäviä myöhäisherännäisiä, jotka pervoilevat ympäriinsä kuin pahaiset teinit että kerkeävät ennen kuin kuolevat. Yrittää nyt sitten muka herutella minua saadakseen uuden rastin panobingoonsa. Infoa sinulle nainen: mä en alistu kenellekään jolla on tuollaiset kulmakarvat.

Palatessani pöytään lonkerolasiani puristaen nainen on jo täysin sulautunut porukkaan. Se osallistuu keskusteluun, katsoo kätkeytymättä silmistä toisiin ja nauraa heleästi aina oikeassa paikassa. Niin kuin se olisi tuntenut koko ikänsä ihmiset, joille on vasta äsken kertonut nimensä. Se on jättänyt viereensä sohvalle tyhjän tilan, minun on istuttava siihen. Nainen seuraa liikkeitäni hymyillen ja sen tuoksu kiertyy käsivarren lailla ympärilleni kun istun alas. Mä tahtoisin pois. Yritän saada keskustelusta kiinni, mutta se ei tunnu käyvän järkeen, se etenee luonnottoman nopeasti. Ymmärrän lauseen sieltä, toisen täältä, eivätkä ne vastaa toisiinsa. Annan periksi, annan keskustelun mykistyä taas. Seuraan sitä vain katseeni suunnalla, odottaen hetkeä jolloin olisi jo luontevaa lähteä kotiin.

Yhtäkkiä tunnen vieressäni hiljaisuuden. Nainen on kysynyt minulta jotain. Säpsähdän ja katson kauhuissani ympärilleni, mutta muut jatkavat mykkää keskusteluaan, eivätkä odota minun vastaustani. Nainen laskee kätensä pehmeästi käsivarrelleni ja kumartuu puoleeni huolestuneen näköisenä.

— Elisa? Onko kaikki hyvin?

Voi luoja tuo luuska alkaa tosissaan käydä minun hermoille. Miksei se voi vain antaa olla?

— On tietysti, väsyttää vaan. Mä taidan lähteä tän jälkeen kotiin, nyökkään kohti koskematonta lonkeroani.

Nostan lasin huulilleni nykäisten käsivarteni naisen kosketuksesta ja huuhdon kerralla puolet juomasta nieluuni. Nainen tutkii minua katseellaan, minä tunnen sen, mutta juuri silloin pöytäseurueessa pulpahtaa nauru johon tartun kuin hukkuva. Nauran mukana teeskennellen tietäväni mikä on hauskaa, eikä nainen enää häiritse minua.

Mä en ollut valehdellut, mä olen aivan helvetin väsynyt. Minusta tuntuu, etten jaksa jalkojani nostaa, kun avaan pubin oven ja katuvalojen himmeä hehku kaatuu päälleni. Kotiin on vähemmän metrejä kuin seuraavalle taksitolpalle ja silti minusta tuntuu, etten selviä matkasta. Lupaan itselleni kolme jaksoa käsikirjoitettuja ihmissuhteita ja voimakkaan kontrastin kaunistamia ihmisiä jos vain kävelen nyt reippaasti heti kotiin, enkä jää haukkomaan henkeeni pakokaasua ja tupakansavua vieraiden ihmisten keuhkoista. Ei nyt.

Kevyt kosketus laskeutuu olkapäälleni ja käännyn kannoillani kavahtaen kuin olisin saanut puukon selkääni. Se on se nainen, voi nyt vittu jo.

— Anteeksi, en mä tarkoittanut säikyttää. Mä yritin huutaa mutta sä et kuullut. Mä asun kans täällä päin, voidaan mennä yhtä matkaa.

Nainen hymyilee sovittelevasti ja mittaa minua katseellaan. Ravistelen itseni ilmeettömäksi.

— Mennään vaan, mutta mä asun kyllä jo tossa ihan kulman takana.

Meidän askelemme tahdistuvat toisiinsa. Nainen yrittää avata keskustelua, tekee tottuneesti tiettyjä pistoja, kysyy päivästäni ja kommentoi ystävällisesti, mutta mä olen taas unohtanut sen pelin säännöt. Vastaan kun kysytään, vastaan välillä väärin, vaivun hiljaisuuteen toivoen sen loppuvan.

— Mä asun tässä.

Se on ensimmäinen asia jonka sanon oma-aloitteisesti ja enemmän kuin mielelläni. Käteni on jo laukkuni vetoketjullisessa sisätaskussa, avaimet valmiina otteessa.

Nainen nyökkää. Se voisi esittää jotain tyhjänpäiväisiä kommentteja talosta ja sijainnista ja siitä miten kiva oli kun. Mutta se ei tee niin. Se katsoo minua voimakkaiden sankojensa takaa liian suoraan, niin suoraan että minua paleltaa. Luulen, että sen silmät on vihreät.

— Sä olet Elisa tosi kaunis, se sanoo aivan hiljaa.

Minä kiitän katsomatta silmiin, lukitsen naisen tuoksun oven ulkopuolelle ja katoan kiroillen portaikkoon.

5. Häpeäkeitto

Seuraavat päivät kuluivat kuin siivillä. Omalla tavallani olin kyllä surullinenkin, vaikka en täysin osannut selittää itselleni miksi. Kuitenkin päiväni täyttyivät pitkälti tunteesta, että olin vapaa hengittämään. Saatoin mennä ja tulla oman mieleni ja tahtoni mukaan, voisin lähteä vaikka kalaan hetken mielijohteesta. Tuntui, että näin koko maailman uusin silmin. Löysin ystävistäni ja työkavereista uusia positiivisia piirteitä, jotka hieman pelottivatkin minua, mutta jatkoin hengittelyä.

Muutamat harvoista tosiystävistäni tuntuivat olevan todella huolestuneita, mutta uskoivat tai ainakin hiljentyivät, kun kerroin vihdoin eläväni. Ostin kuntosalin jäsenyyden vuodeksi ja käytin heti toisen kaupanpäällisiksi tulleista personal trainer -tunneista. Traineri vakuutti minut siitä, että kumpuni häviäisi parissa kuukaudessa ja minä uskoin häntä ja myös itseeni.

En enää ollut niin herkkähipiäinen, tiukkapipoinen jännittäjä kuin muutama viikko aikaisemmin ja pidin kovasti suunnasta, johon olin menossa. Kerran töissä säikäytin itseni tuijottamasta assarimme takamusta hänen kyykkiessään kopiokoneella. Aikaisemmin olisin tuskin koskaan toiminut näin, mutta nyt puhalsi uusi lämmin jatkuva tuuli, joka osui myös nivusiini. Onneksi säpsähdin ja ehdin pyyhkiä kuolat suunpielestäni ja jatkaa matkaani, ennen kuin minut huomattiin. Ehkäpä kirsikkana kakkuni päällä pysähdyin yksi ilta juttelemaan Holopaisen kanssa pensasaitamme ylitse sillä seurauksella, että lupasin mennä hänen kanssaan saunaan joku ilta.    

Helenan kanssa otin asiallisemman linjan. Tein itselleni selväksi, että hänen loukkaamisensa ei edistäisi omia asioitani ja suunnitelmiani mitenkään. Halusin asunnostamme ja Helenasta eroon mahdollisimman nopeasti ja nätisti. Päätin kommunikoida hänen kanssaan ainoastaan omaisuuden jakoon liittyvistä asioista, mikä tuntui häiritsevän häntä kovasti. Olin huomaavinani, että hän oli selvästi yllättynyt ja jopa ärsyyntynyt uudesta olemuksestani ja kiinnostukseni aiheista, ja se antoi minulle lisävoimaa. Muutaman kerran hän yritti aloittaa keskustelua kuulumisistani, mutta ystävällisesti ohitin hänet. 

Onneksi suurimman osan ajasta hän vietti muualla kuin kotonamme, ja silloinkin kun hän oli kotonamme, annoin hänen nukkua sängyssämme ja luukutin pleikkaria pitkälle yöhön. 

Kerran yhtenä kiireisenä aamuna hän sai tokaistua

– Etkö halua edes tietää kuka se oli?
– Ei kiinnosta, vastasin.

Olisittepa nähneet hänen ilmeensä kun samaisena iltana kannoin mäyräkoiraa ja kerroin lähteväni Holopaisen kanssa saunomaan.

Töissäkin kaikki sujui vähintään yhtä väkevästi. Onnistuin jopa hiljentämään melkein koko neuvotteluhuoneen yhdessä osastopalaverissamme. Kyseisessä palaverissa on lopussa aina pieni epämuodollinen osuus, jossa pomomme yrittää keventää osastomme tunnelmaa. Tässä tilaisuudessa hän antaa läksiäislahjan työpaikkaa vaihtaville, toivottaa uudet vastaavasti tervetulleiksi tai haluaa, että me kaikki taputamme, jos joku on mennyt vaikka naimisiin tai saanut perheenlisäystä. Minun kämmenpohjani hikosivat palaverin kliimaksia odottaessani.

Kuinka sattuikaan, samaan palaveriin oli mahtunut kaksi uutta työntekijää sekä yksi juhlistettava perheenlisäys. Markkinoinnin Jaakko sai raikuvat aplodit vaimonsa jakautumisen johdosta. Pomoni oli selvästi päättänyt vaihtaa oikean ihmisjohtajavaihteen päälle ja kehotti meitä kaikkia vuorollaan kertomaan muutaman sanan itsestään uusille työntekijöille. Huomasin, kuinka suurin osa osallistujista olisi halunnut valua pöydän alle, ja taisi pari niin tehdäkin. Muutama sai puskettua itsestään ulos nimensä, toimenkuvansa ja jonkinmoisen kuvauksen perhesuhteestaan tai harrastuksistaan, loput ei oikein sitäkään. 

Omalla vuorollani nousin seisomaan niin kuin tapana oli ja kerroin, että olin tässä hiljan löytänyt vaimostani aivan uusia puolia, ja koska nämä puolet olivat -sanoisinko kovin äänekkäitä- niin olen hakemassa avioeroa. Pidin pienen tauon ja katselin ympärilleni työkavereitani, joita tuntui kovasti kiinnostavan kenkiensä kärjet ja kännykät. Annoin kiusallisuuden laskeutua koko tilaan, kunnes jatkoin kertomalla, että tilannehan on, jos en sanoisi ihan yhtä iloinen kuin uuden elämän syntymä, niin melkein ainakin, joten eikös annettaisi minullekin aplodit. 

Kiusallisuus todella tunkeutui keskuuteemme, mutta onneksi vanhaan sotaratsuuni Jarkkaan voi aina luottaa. Hän nousi takarivistä spontaanisti etukäteen sopimatta seisomaan. Hän vihelsi ja taputti vimmatusti häpeilemättä ja sai kaikki muutkin edes vähän koskettamaan käsiään. Jarkka vielä varmisti, että viesti meni perille huutamalla Äijä oman taputuksensa välissä. Tosiystävät ovat tosi ystäviä, vaikka häpeässä keittäisi. Iskin Jarkalle silmää, mutta hän soitti sotatorveaan sen verran antaumuksella, ettei hän huomannut elettäni. Tästä purkauksestani huolimatta tai jopa siitä syystä nämä kaksi uutta työntekijää ovat meillä vieläkin töissä. Mikä merkillisempää samainen avautuminen lähensi minua ja assariamme, vaikka en sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään.

4. Näkymätön mies

Aurinko luo valoaan tänä aamuna vaivaantuneesti käsiään väännellen. On ilmeistä, että se tekisi mieluummin jotain muuta kuin lämmittäisi tämän taliaivoilla ja tyhjäntoimittajilla täytetyn pallon kannikoita, mutta tekee sen kuitenkin olosuhteiden pakosta.

Minä kiskon raivoisasti lakanoita irti vuoteestani. Olin nukkunut yöni sohvalla vilttiin hautautuneena, en ollut tahtonut peitellä itseäni häväistyksen hajuun sängyssäni. Tarttuessani peiton reunaan kouraani osuu Nötkötin miehuutta peittänyt kalvo. Olen ohikiitävän hetken halukas oksentamaan sisälmykseni parketille.

Riepotettuani raadon roskikseen yritän urheasti löytää asioiden valoisaa puolta. Voisivathan asiat olla huonomminkin, vaikka minä itse en satukaan keksimään että miten. Kuka hyvänsä sitten onkin ihmislasten vastuksista vastuussa, on joka tapauksessa taatusti tyyppi joka tarvittaessa keksii. On syytä pitää mieli nöyränä niin kauan kun se ei toteuta niitä visioitaan. Laitan Moccamasterin hyräilemään rauhoittavaa säveltään ja yksinkertaisesti päätän, että tämä on aivan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin päivä, vaikka se eittämättä olisi voinut vahvemminkin alkaa. Eilisissä ne valuviat on.

Puhelin karistaa varovasti kurkkuaan käsilaukkuni pohjalla pyytäen osakseen huomiota. Penkoessani sitä käsiini esitän pyhän rukouksen, ettei se vain toimittaisi Nötkötin asiaa. Minun mielenterveyteni ei kerta kaikkiaan kestä, jos se nyt haluaa jollain tavalla avautua eilisestä.

”Plz, send some pics of boobs.”

Se on Tomi, olisi pitänyt arvata. Tähän aikaan lauantaiaamusta se on aina jo virkeä ja valmiina nauramaan kaikelle ja kaikille koko kaikkeus sylissään sievästi kehräten, oma takki ja taskut tyhjinä kuin kaupungin kadut viimeistenkin pilkkujen himmennyttyä. Lasken satiinisen yömekkoni olkaimet, räpsäytän kuvan rintavarustuksestani ja palautan pallot saman tien lähettäjälle. ”Ole hyvä!” Siitäs saat, senkin pikku paskiainen, tuota et takuulla osannut odottaa. Tomin vastaus viipyy vain muutaman sekunnin.

”Kiitos!”
”Laitetaanko pillukuva myös?”
”Ei makeaa mahan täydeltä..?”
”Erinomainen valinta. Ootko kotona jos tuun käymään?”

Tuntuu paremmalta idealta hakeutua ihmisten ilmoille kuin koittaa pidellä päivänpaistetta paskakasassa omin voimin. Käyn pikaisesti suihkussa ja alan valmistautua. Olo on huomattavasti keveämpi heti kun olen saanut pestyä viimeisetkin Nötkötin jäämät iholtani. Pieni jälki reidessä huutaa katsomaan takaa myös, mutta minä en tahdo. Se, mikä yleensä on kipinöitä pimeässä, on nyt silkkaa saastaa ihon alla. Minä en katso siihen vaan ryhdyn rutiininomaisesti peittämään puutteitani. Maalaan silmäni mantelimaisiksi ja sidon hiukseni huolellisesti kauniille ranskanletille, vaikka ei huvittaisi. Minulla ei ole aikomustakaan näyttää siltä, että maailma olisi jollain tavalla minuun kolahtanut.

Matkalla aurinko on edelleen saita, mutta jokaisen suomansa säteen se suuntaa suoraan minun silmiini bussin nuokahdellessa eteenpäin. Pysäkiltä perille linnut seuraavat kirkuen ja silti pätkääkään piittaamatta, ne liitävät kaikkiin suuntiin mutteivät mitään kohti.

Tomin ovi on auki käytävään ja koko portaikko haisee ilmapallolta. Sen kämpässä on kumia joka puolella, minun päätä alkaa särkeä jos olen siellä liian kauan. Astelen sisään korot kopisten ja kuulen huuliharpun soittoa Nick Caven melankolian yli. Viimeksi kun kävin, Tomi soitti banjoa. Se on juuri sellainen, ottaa jotain käsiinsä niin kuin se olisi aina niissä ollutkin ja sitten ilman sen kummempaa syytä heittää pois.

Me käytiin Tomin kanssa muutama vuosi samaa ala-astetta kun oltiin lapsia. Pari vuotta sitten törmäsin siihen bileitten bäkkärillä kun se kiskoi jotain kokovartalokondomia päälleen, ja siitä lähtien me ollaan vietetty aika paljon aikaa yhdessä. Arvostan sen seuraa erityisesti siksi, että sen takia ei koskaan joudu teeskentelemään hääbingon olevan hauskinta mitä voi juhannusaattona tehdä, tai kuuntelemaan keskustelua ovulaatiotesteistä niin kuin se olisi rahaa omaan pankkiin.

Mä en oikeastaan tarkalleen tiedä, miten Tomi sitten on elämässään epäonnistunut. Se on kai vaan niin naurettavan älykäs kaveri, ettei saa koskaan tehdyksi mitään järkevää. Sillä on minun mielestä jokin tyhjänpäiväinen tutkinto jo ennestään, mutta nyt se lukee ties monennettako vuotta kirjallisuustiedettä. Sen gradussa on kaksitoista lukua valmiina eikä se vain suostu lopettamaan. Se huvittaa itseään enimmäkseen viettelemällä Kalevala-koruja keräileviä tulevia äikänopettajia pettämään poikaystäviään, tai soluttautumalla eri porukoihin ja tekemällä ne sitten naurunalaiseksi naruttamalla ne omiin normeihinsa. Viime viikolla se oli juonut punaviiniä ja polttanut suitsukkeita joidenkin postmodernistiseen proosaan hurahtaneiden taidefanaatikkojen kanssa ja oli saanut ne suututettua niin, että joku oli tuohduksissaan unohtanut hattunsakin. Musta, muhkuraiseksi kulunut lierihattu täynnä kissankarvoja.

Nyt Tomi istuu sohvalla se samainen hattu päässään pelkät lateksihousut jalassaan saumoja koettelevassa risti-istunnassa ja soittaa sitä helkkarin huuliharppua. Se on kuin Nuuskamuikkunen jossain perverssissä performanssissa. Minun katseeni osuu sen tietokonepöydälle, jolla seistä tönöttää imukuppijalallaan sen kummempia kursailematta puistattavan paksu anaalitappi liukuvoidepurkki kyljessään.

— Hyvin oot runkannu..?
— Erittäin hyvin, kiitos kysymästä. Jos haluat kahvia niin se on loppu. Maitoa on.

Minä pujottelen kaikenlaisen merkityksettömän irtaimiston lävitse kohti sohvaa ja kaivaudun sen toiseen päätyyn PVC:llä päällystettyjen sohvatyynyjen keskelle. Tiedän kokemuksesta, että on turha yrittääkään avata keskustelua sen enempää. Tomi tekee sen kyllä kun kokee sen riittävän mielekkääksi. Tänään se tapahtuu yllättävän pian.

— No miten ne treffit meni? Tomi on puhaltelevinaan pölyjä harpustaan.

Mistä pirusta se tietää? En minä ollut puhunut sille mitään. Minulla oli ollut pieni etiäinen, ettei ilta välttämättä olisi sellainen suksee, että siitä tekisi mieli tarinoida jälkeenpäin. Ymmärrän kuitenkin omaa parastani sen verran, etten lähde Tomin tietoa kyseenalaistamaan. Se on sellainen pahuksen Sherlock, että jos se jotain on tietävinään niin se myös tietää, ja on usein armollisempaa olla kuulematta miten. Alan vastahakoisesti kertoa Tomille Nötkötistä, kaipa tällaiset traumat on kuitenkin pitemmällä tähtäimellä parempi puhua auki kuin padota sisäänsä. Pienemmästäkin nöyryytyksestä on takuulla vaivuttu psykoosiin.

Jostain syystä farssi tuntuu olevan Tomin mielestä varsin nautittava. Päästyäni narratiivissani kliimaksiin jota ei koskaan tullut, Tomin kasvot suorastaan loistavat.

— Niin että olit vähällä saada seksiä mutta selvisit selkäsaunalla?
— Nauraa partaansa hän, joka on koko aamupäivän vemputtanu kumihanskaan.
— Mä sentään saan stondiksen aikaan.
— Olisit perkele hiljaa välillä.

Tomi kohauttaa olkapäitään ja nostaa harpun takaisin huulilleen. Huomaan miten se vilkaisee minua kulmiensa takaa, pelkää menneensä ehkä sittenkin liian pitkälle, niin kuin minä en muka vittuilua ymmärtäisi. Nyt minua oikeasti alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän. Tomi on mahtava tyyppi, mutta mä en tajua miksi sen pitää olla tuollainen saatanan lammas aina joskus. Käsken sitä lopettamaan luimistelunsa ja miehistymään. Se ei ole kuulevinaan, soittaa vain. Tunnelma on nahkeampi kuin käsivarteeni liimautuva sohvatyyny, ja alan harkita kotiinlähtöä.

Kaiuttimissa Fifteen Feet Of Pure White Snow vaihtuu Pariisin Kevääseen. Tomi kuuntelee mielellään mitä tahansa, missä ihmisillä on tavalla tai toisella ikävä olla. Nyt se laskee huuliharppunsa mietteliäänä syliinsä ja katsoo ikkunaan, vaikka siitä näkyy vain parin sentin kaistale lateksiverhon lomasta.

— Tuo Tuunela on aivan älyttömän fiksu jätkä. Oletko sä koskaan ajatellu, ettei sua oikeastaan ole olemassakaan, että se mitä sä luulet olevasi on pelkästään sun omaa mielikuvitusta. Sä et yksinkertasesti ole totta niin kauan kun sä et ole sitä jonkun toisen kanssa. Ja sitten sä saatatkin huomata, että olet koko ajan ollu ihan joku muu kuin sinä.

Se koettaa taas ärsyttää minua, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi kun en käsitä mistä helvetistä se puhuu. Se on sen tapa tarjota sovintoa ja mä tartun siihen.

— Etkö sä omasta mielestäs ole jo vähän liian vanha rakastumaan runoilijoihin?

Tomi katsoo minuun ja piilottelee huojennusta hymyssään. Se näyttää hetken jotenkin pohjattoman surulliselta, vaikka sillä on hymynsä yhä kasvoillaan. Ehkä se on oikeassa sen Tuunelansa kanssa. Ei ainakaan tuollaisia kuin se ole oikeasti olemassakaan.

3. Huomaamattomia muutoksia

Katsoin krapulaista ja pöhöttynyttä silhuettiani hotellihuoneen peilistä, ja puistatus ei tullut pelkästään huonosta olosta. Päässäni jomotti kansallisjuomamme rippeet ja korvissa soivat Helenan kiimaiset kiljahdukset. Voiko aamu enää paremmin alkaa? Tuhannet kysymykset sinkoilivat päässäni. Niiden ensimmäinen sana oli miksi tai mitä. Kun suomalaista miestä henkisesti lyödään, hän joko kävelee pihalle ja ampuu perheen koiran tai vetää rankasti viinaa. Tajusin, että viina tekee tulevaisuuteni paljon hankalammaksi ja koiraa en omistanut, joten nyt oli uuden suunnitelman aika.

Nostin katseeni uudestaan peiliin ja katselin ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin itseäni kriittisesti. Surulliset silmät, parransänki, kaulassa roikkuva Helenalta saatu kalakoru, hieman roikkuvat miesboobsit ja pieni kohouma vatsanseudulla. Helvetin komiaa, eikös? Pahinta ehkä kuvassa oli kuitenkin se, että näin se läpi. Tajusin, että peilistä katseleva mies ei ollut ollut onnellinen vuosiin, vaikka hän on saattanut niin luulla. Koko elämäni oli ollut esittämistä, hymyilemistä, käsi kädessä kävelyä jonkun paremman tulevaisuuden puolesta, mikä ei ollut minun suunnittelemaa eikä edes haluamaa. Puistatus kävi uudestaan läpi kehoni ja repäisin kaulakorun kaulastani ja tiputin sen kossupullon kaveriksi roskakoriin. Haluaisinko jatkaa elämääni tällaisena mitättömänä hiirenä, vai olisiko korkea aikaa täyttää koko henkinen viehepakkini uusilla kiiltävillä ajatuksilla. Oliko minulla enää oikeasti mitään menetettävää?

Uuden itseni tunnossa kävin kylmässä suihkussa, ajoin parran ja rakensin itseni niin freesiksi kuin se yön ryypätystä lähtökohdista oli mahdollista. Oman henkisen rappiotilani hyväksyminen oli selvästi helpotus ja tunsin kuinka oloni oli jo paljon kevyempi. Uskalsin ajatella omia ajatuksiani ja huomasin kuinka monet aikaisemmin uinuneet haaveeni alkoivat heti nostaa päätään. En antanut itseni hämääntyä siitä, etteikö edessäni olisi avioeroprosessi, joka varmasti saattaisi äityä rumaksikin, ja ymmärsin, että jos en nyt ota uutta asennetta, niin minua viedään jälleen kuin pässiä narussa. Hotellin aamupalalla suunnitelmani alkoi hahmottua päässäni.

Tekstasin töihin että sain sopimuksen tehtyä, mikä minun piti oikein varmistaa paperista, ja kerroin tulevani tänään hieman myöhässä. Pomoni vastaus oli epäuskova ja hän uteli, paljonko olin joutunut antamaan periksi. Mieleni teki vastata, että suunnilleen koko elämäni, mutta vastasin asiallisesti että ainoastaan vähän hinnasta, mikä sekin oli vale, mutta saanpas pomoni yllätettyä.

Ajoin kotiini kuunnellen pitkästä aikaa Radio Rockia ja pyyhin samalla muut tallennetut kanavat autoni soittimesta. Toivoin että Helena ei olisi kotona, sillä muuten joutuisin muuttamaan suunnitelmaani. Silti en pelännyt mitä tulevan pitää, vaan päinvastoin halusin syöksyä ensimmäisten joukossa etulinjaan. Lampsin isännän elkein sisälle ja talo huusi tällä kertaa hiljaisuutta. Keittiön pöytä oli siivottu ja hääkuvamme hävinnyt. Vilkaisin vaistomaisesti sen tyhjää paikkaa seinällä. Kävelin suoraan olohuoneemme lipastolle ja kaivoin esiin digikameramme. Tyhjensin muistikortin, joka oli täynnä vehreitä sisustus- ja luontokuvia. Aloitin kuvaamisen. Kävin asuntomme läpi metri metriltä ja kuvasin joka ikisen kipon, kupin, kirjan ja taulun, käytännössä kaiken millä saattaisi olla jotain arvoa. Pleikkaria ja kalastusvälineitäni en kuvannut ja itse asiassa kannoin ne varuiksi auton takakonttiin. Katalista nartuista ei tiedä mitä ne keksivät.

Lyödessäni takaluukun kiinni huomasin Helenan keltaisen VW-kuplan saapuvan rikospaikalle. Pidä nyt perkele pää kylmänä. Nojailin mahdollisimman viileästi autoni konepeltiin Helenan astuessa autostaan ulos. Hän oli selvästi valinnut hyökkäyksen, ehkäpä se sai hänet tuntemaan itsensä vahvaksi.

— Tiedätkö että olet yksi pienimulkkuinen vätys?

Yritin esittää hymyillen pohtivaa, ikään kuin esitetty kysymys olisi suurikin arvoitus. Sain ivallisesti vastattua:

— Tiedätkös, että pahoittelen, mutta R-kioskilla oli Kotivinkki loppu. Ostin kuitenkin Tosi elämää -lehden ja pikaraskaustestin.

Helena avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ilmeisesti säikähti itsevarmempaa otettani ja marssi mumisten ohitseni sisälle. Annoin hänen hetken odottaa ennen kuin menin perässä. Helena nojaili kädet puuskassa keittiön pöytäämme.

— Minulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, vaan sinä olet teoillasi ajanut meidät tähän tilanteeseen. Tiedätkös minä en ole saanut olla nainen tässä suhteessa, vaan ainoastaan äiti sulle ja sä olet kuin joku pikkupoika. Ja mitä helvettiä sä edes teet täällä?

— Näytänkö minä hirmuisesti siltä että odottaisin anteeksipyyntöä? Sinähän olet tehnyt minulle parhaan palveluksen ikinä. Ja jos et muista, niin tämä on myös minun kotini.

Harjoittelin viimeisen sanan sanomista ja lähdin lauseeni loppumisen jälkeen pikaisesti kohti yläkertaa ja vaatekaappiani.

— Nyt pysähdyt ja tulet tänne juttelemaan, pulpahti Helenan suusta käskevästi kuin vanhasta muistista.

— Keskustelun taso ei paljoa motivoi, vastasin hiljentämättä vauhtia.

— Vittu sä mitään tasoista tiedä.

Solvaukset jatkuivat selkäni takana matkalla yläkertaan. Makuuhuoneessa riisuin itseni alastomaksi ja pistin vaatteet pyykkikoriin. Astuin uudelleen suihkuun, mutta otin varuiksi sekä lompakon, avaimet että kännykän mukaan kylpyhuoneeseen lukon taakse. Annoin kylmän suihkun liottaa kuumaa mieltäni ja lupasin itselleni hoitaa keskustelut Helenan kanssa jatkossakin samalla viileydellä ja huumorilla. En välittänyt käyttää pyyhettä astuessani myöhemmin takaisin makuuhuoneeseen ja onnekseni Helena odottikin minua aviovuoteessamme istuen.

— Mukava nähdä sinua välillä vaatteet päällä vuoteessamme, tokaisin matkallani vaatekaapille.

— Vitun pikkupili, mitä sä oikein haluat?

— En yhtään mitään sinulta. Vai ottaisitko suihin, vanhojen muistoksi tai vaikka säälipanoksi?Vahvistin kysymystä heiluttaen helikopteria.

— Haista vittu!

— Itse asiassa tuossa on ideaa. Sitä kun ei ole voinut tässä suhteessa tehdäkään.

Sain puetuksi puhtaat vaatteet hiljaisuuden vallitessa. Yritin kuitenkin jatkaa hieman rakentavassa sävyssä.

— Kun olet selvästi työstänyt eroa jo pidempään, niin mikä ajatus sinulla on tästä asunnosta?

— No mikäs sulla itelläs on?

— Ilmeisesti kysymykseni oli liian vaikea, koska vastasit kysymyksellä.

— No… Minulla on joitain suunnitelmia, mutta kuulisin ensin sinun ajatuksesi.

— Sinänsä mun mielipiteellä ei ole sinulle mitään etua. Minä en tätä asuntoa halua enkä kaipaa. Joten laitamme tämän myyntiin. Minulle on sama ostatko oman puolikkaasi vai myydäänkö koko talo. Ilomielin soitan välittäjälle vaikka tänään.

— Voinen miettiä pari päivää?

— Ole hyvä vaan, sovitaanko loppuviikko? Minä muuten vietän yöni täällä ja tuossa vuoteessa. Toivottavasti vaihdoit petivaatteet?

— Uskon saavani kuvioni selväksi loppuviikon aikana ja toivon, että voimme omaisuuden jakaa nätisti. Täällähän on paljon minulle kuuluvia tavaroita?

— Näistä tavaroista ei kuulu mikään lähtökohtaisesti sinulle sen enempää kuin minulle. Toivottavasti ymmärrät sen. Kuulin muuten että olet saanut uuden duunin?

— Mitä sä horiset?

— Juu, kuulin useasti että näin olisi käynyt?

— Nyt olet kyllä kuullut väärin. Lopeta vittuilu.

— Eilen kyllä kuulin aivan selvästi, useasti ja todella painokkaasti. Ymmärtääkseni sitä duunia kutsutaan huoraamiseksi.

Käännähdin ja lähdin töihin. Aloin selvästi oppia viimeisen sanan sanomista.

2. Nötkötti

Katson eteisessäni maihinnousukenkiään riisuvaa miestä ja mietin, miksi en ostanut viskiä sillä rahalla jonka tuhlasin sokerointiin tätä iltaa varten.

Tapasin tyypin lyhyesti joissain bileissä kuukausia sitten ja se on siitä lähtien tasaisin väliajoin sinnikkäästi kärttänyt tapaamista. Kaveri on mielenkiintoinen kuin sellofaanipussi ja verrattain vastenmielinen, mutta sentään harmiton.  Mä sanon sitä Nötkötiksi. Sillä on ahvenen auktoriteetti ja persevako pysyvästi viisi senttiä housujen vyötärön yläpuolella. Sen elopaino on kuitenkin riittävä herättämään edes jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta, samaan tapaan kuin jollain suurella villieläimellä. Hirvellä esimerkiksi. 

Olin optimistisesti olettanut kaverin kartuttaneen karismaansa sitten viime näkemän, koska puskaradion tiedotteiden mukaan sillä on sittemmin ollut pari aika tyytyväistäkin subia. Huomaan toiveeni turhaksi heti kun hikeen sekoittuneen Axen lemu luikertelee luokseni ja tunkeutuu sieraimiini. Nötkötti tuuppaa kengännauhojen kanssa touhutessaan siivouskomeron oven auki ja torjuu täpärästi päällensä karkaavan imurin. Beggars can’t be choosers, muistutan itseäni ohjatessani säikähtäneen Nötkötin olohuoneeseen odottamaan sillä välin kun käväisen keittiössä. Valikoimissa ei tällä hetkellä ole mitään Nötköttiä kummempaakaan ja ainakin se on todistettavasti saanut joitain ruhjeita aikaiseksi, olen nähnyt kuvia. Enempää en illalta enää pyydäkään kuin kunnolla selkääni. Kaadan keittämäni kahvin viemäriin ja kaivan korkkiruuvin laatikosta, iski spontaani mielihalu nauttia vieraani kanssa sittenkin vähän viiniä.

Nötkötti kertaa turvaohjeistukset kuin lentoemo konsanaan. Sen ääni on monotonista jollotusta ja silmät kuin lautaset kun se koettaa valaa niihin vakuuksia siitä, miten vaarallisten asioiden kanssa tässä nyt ollaan tekemisissä. Hän on hurja kaveri, tämä Nötkötti.

— Sä voit sanoa turvasanan milloin tahansa. Turvasanat ovat keltainen ja punainen. Keltainen tarkoittaa, että täytyy hiljentää ja punainen on seis, silloin lopetetaan se mitä ikinä tehtiinkään. Mutta jos sä et muista turvasanoja ja haluat lopettaa, sä voit sanoa myös ”turvasana” vaan, se on ihan ok.

Nötkötti ystäväni, meillä on pari ongelmaa. Ensimmäinen on se, miten tyhmänä sinä minua pidät ja toinen, sitäkin tuskastuttavampi on se, kuinka tyhmä sinä oikein olet. Jos tämä värikoodi on sinusta todella noin visainen, toivon totisesti että otat taksin jahka painut helvettiin täältä.

Nötkötin kalvakat kasvot loistavat harvan, erehdyttävästi häpykarvoitusta muistuttavan leukaparran alla. Se kaivaa raippojansa esiin tohkeissaan kuin pikkupoika Hot Wheelsejä kerhorepusta ja selostaa yksityiskohtaisesti, millaista kipua milläkin välineellä saadaan aikaan ja mikä on optimaalinen tekniikka kunkin käyttämiseen. Kuinka kiehtovaa. Tuntuu kuin olisi vahingossa napannut kioskista matkaansa pornolehden sijaan Tekniikan Maailman. Kerrotko tästä Nötkötti lisää joskus toiste ja jollekulle aivan muulle kuin minulle? 

Nötkötin repusta paljastuu myös muutaman metrin pätkä köyttä. Olen ensimmäistä kertaa tänä iltana kevyesti vaikuttunut. Kappas vain Nötköttiä, köysihän on oikein komeaakin! Sellaista viininpunaiseksi värjättyä juuttia, joka näyttää ihon vaaleutta vasten todella kauniilta. Jokin Nötkötissä oli saanut minut arvelemaan tämän olevan enemmän nippusidetyyppiä kuin japanilaisen estetiikan ystävä, mutta kenties olin sittenkin aliarvioinut tämän avuja. 

Nötkötti ohjaa minut istumaan keskelle lattiaa siirtämälleen tuolille ja taivuttaa käteni selkänojan taakse sitoakseen ne kiinni. Se kieputtaa köyttä tovin käsivarsieni ympäri ja alkaa tehdä solmuaan. Minä tunnen sen solmun. Muistan miten äiti opetti sen minulle kun sain ensimmäiset nauhalenkkarini. Nötkötin jatkuvasti huohottavalta kuulostava hengitys pitää pieniä taukoja sen keskittyessä kiristämään köyttä parhaansa mukaan, ja voin miltei kuulla, miten se miettii mielessään: tämä pupu seisoo tässä ja tämä pupu kiertää sen... Ja sitten vielä korvat toiseen kertaan, noin, valmista. Voi hyvä Jumala. Kenties Nötkötti sittenkin on vaarallisempi persoona kuin luulin, koska minusta alkaa tuntua, etten selviä tästä sessiosta hengissä. En välttämättä tahdokaan. 

Nötkötti on näemmä vallantunteensa kukkuloilla astuessaan eteeni ihastellakseen kättensä jälkiä. Se valitsee turhia kiirehtimättä sängylleni levittämistään lyömävälineistä mieleisensä ja alkaa tehdä pientä tilannetta kartoittavaa haastattelututkimusta.

— Miten hyvin sä kestät kipua? Lyönkö kymmenen vai kahdenkymmenen sarjoja ensin?

Valitsen valikoimista jälkimmäisen paketin hetkeäkään empimättä. Näen miten Nötkötti alkaa mittailla katseellaan ihanteellista kulmaa ranneliikkeeseensä ja lopultakin räpsäyttää raipalla reiteeni. Isku kirveltää lähellä ihon pintaa ja huokaisen. Sillä lailla Nötkötti, näytä kyntesi!

Nötkötti ei kuitenkaan selvästikään ole nyt tyytyväinen pelivälineeseensä. Se taivuttaa raippaa käsissään, huitoo sillä hetken ilmaa kuin suivaantunut haltijakummi taikasauvaa ja pudistaa päätään. Jokin ei ole nyt optimaalista ja sitähän Nötkötti ei saata sietää. Tuijotan tyyppiä silmät selällään, eihän se voi olla tosissaan. Nötkötti huomaa katseeni ja tulkitsee järkytykseni mitä ilmeisimmin suotta edukseen.

— Se oli vasta alkua, narttu! Nötkötti myhäilee valitessaan sängyltä seuraavaa asettaan. Totean mielessäni tilanteen eskaloituneen siihen pisteeseen, että jommankummanon pian alettava lyödä toista ja lujaa.

Nötkötti päättää valita toisenlaisen lähestymistavan ja tarttuu lyömävälineiden sijaan wandiin, kaivaa repustaan pitkän jatkojohdon ja alkaa etsiä pistorasiaa. Lähestyessään minua verkkovirtaan kytkemänsä vekottimen kanssa kömpelöllä liikkeellä johtoa suoraksi nykien Nötkötti näyttää jostain syystä huomattavasti uhkaavammalta, kuin hetki sitten raippa kädessään. Se painaa wandin suoraan rutikuivaa pilluani vasten ja ryhtyy poraamaan. Värinä on aivan liian voimakasta eikä minun kehoni ollut kaivannut sitä vielä. Tunnen oloni äärimmäisen epämukavaksi, mutta puren hammasta ja koetan kestää niin kuin mitä tahansa kidutusta. Pian Nötkötti ajaa kuitenkin härvelillään minun sietokykyni yli laittamalla vibraattorin isomman vaihteen silmään ja painamalla sitä kovakouraisesti häpyluutani vasten. Kasvoilleni leviää tuskainen irvistys ja ulvahdan kivusta. Nötkötti arvelee keränneensä voiton kotiin ja sammuttaa sauvan silmät säteillen.

— Mitä sanotaan kun Herra pitää narttua hyvänä..?

Tiedän tekeväni karhunpalveluksen jokaiselle tyttöpololle minun jälkeeni, mutta hätä ei lue lakia. Minun on saatava Nötkötti pois kimpustani keinolla millä hyvänsä. Tunnen itseni nöyryytetymmäksi kuin koskaan oksentaessani kurkustani kuiskauksen: ”Kiitos, Herra”. Jos Nötköttiä nyt jostain voi kehua, niin ainakin se on monin verroin kovempi sadisti kuin tajuaa olevansa. Nötkötti tuntuu yhtä kaikki olevan erinomaisen tyytyväinen itseensä ryhtyessään irrottamaan köyttä käsistäni. Se ei meinaa saada solmua auki.

Tunnen itseni nyljetyksi kun Nötkötti nakkaa minut veltolla liikkeellä vatsalleni sängylle. Se repii alushousujani alemmas ja läimäyttää takapuoltani pari kertaa avokämmenellä. Minä annan kasvojeni hautautua tyynyyn, enkä välitä vaikken saa kunnolla henkeä. Suonissani ei virtaa millilitraakaan jännitystä, odotan Nötkötin seuraavaa liikettä pelkästään pitkästyneenä. Löisi nyt jo kunnolla. Kuulen miten Nötkötin avainnippu putoaa kilisten lattialle, se on riisunut nahkavyönsä ja kiertänyt sen kämmeneensä valmiina lyömään. Ja Nötkötti lyö. Se aloittaa sarjansa, heiluttaa remmiä harkitusti ja jokaiseen liikkeeseen kieli keskellä suuta paneutuen, kuin toteuttaakseen valmista mestarikoreografiaa parhaan taitonsa mukaan.

Yllätyksekseni huomaan alkavani jossain määrin nauttia esityksestä. Remmi puree pakaroitani nautinnollisen kipeästi, vaikkakin hivenen hermoille käyvän täsmälliseen tahtiin, mutta minkäpä Nötkötti itselleen mahtaa. Iskut kasvattavat voimaansa vähitellen, tuttu kuume leviää ihon pinnalle ja uppoaa sen alle. Tahdon Nötkötin lyövän vielä kovempaa, mutta sen liikennevaloissa ei ollut vihreää, enkä tahdo hämmentää sen heiveröistä mieltä millään, mistä ei ole etukäteen sovittu. Työnnän takamustani kannustavasti sitä kohti, mutta se osoittautuu virheliikkeeksi.

— Taitaa huora haluta jotain muutakin kuin piiskaa!

Nötkötti kamppailee yleisen habituksensa ylittävällä energialla housut jalastaan ja kuulen sen rapistelevan kondomin käärettä auki. Se kaatuu päälleni painavana ja hallitsemattomasti kuin poikki sahattu puu ja hapuilee minua tiukemmin kouriinsa löytääkseen sisään. Mutta jotain on pielessä. Minä en tunne muuta kuin Nötkötin tahmeaksi hionneen ihon itseäni vasten. Nötkötti kohottautuu päältäni ja koettaa hieroa itseään kovaksi, mutta vaikuttaa olevan läpilaho. Lopulta Nötkötti luovuttaa ja heittäytyy selälleen viereeni, kovin järkyttyneenä ja pahoillaan tietenkin. Itse en voi väittää olevani merkittävissä määrin kumpaakaan.  Älä Nötkötti välitä, sitä sattuu kaikille tuollaisille kuin sinä.

Olen niin hyvilläni siitä ettei minun tarvitsekaan antaa Nötkötin valuttaa löysää lihaansa sisälleni, että väläytän jopa puolikkaan hymyn lohtua toimittamaan ennen kuin vetoan vessahätään. Minun on pakko saada edes hetkeksi vaivaannuttava vieraani pois verkkokalvoiltani keksiäkseni jonkin tekosyyn, jonka varjolla potkia äijä pihalle mitä pikimmin. En pysty ajattelemaan kun se makaa näivettyneessä miehuudessaan nihkeä ihonsa omaani takertuen. Kiskaisen pikkuhousujeni punaisuuden peitokseni ja poistun huoneesta niin kuin sinne ei jäisi mitään mikä painaa minun mieltäni. Tuo surkimus ei ansaitse tietää miten lujaa minua sen takia vituttaa.

Pamautan pytyn kannen kiinni ja lyyhistyn sille istumaan hiuksiani haroen. Saunan oveen heijastuu haaskattu nainen punaisissa pitseissään, Nötkötti ei ollut edes riisunut rintaliivejä. Rinnassa tuntuu yhtäkkiä raskaalta, häpeä puristaa keuhkoja kasaan ja suussa maistuu suola. Saatana. Mietin, miten voisin mahdollisesti enää vajota tämän alemmaksi ja muistan haaleaksi helpotuksekseni Nötkötin naiset. Niitähän oli ne kaksi, jonkinlainen puolittain polyamorinen järjestely tai luoja ties mitä. Kumpikaan ei mitenkään toivottoman pahannäköinenkään minun käsittääkseni. Niitä minun tässä pitäisi sääliä eikä itseäni. Minä en sentään ole sellainen, joka pyllistäisi huomenna kuvagalleriassa Nötkötin signeeraus pakaroillani, kuvitellen saaneensa jotain missä olisi kehumista. Tukka valuu ärsyttävästi pitkin niskaa, sidon sen sotkuiseksi sutturaksi korkealle päälaelle. Ei tunnu enää tarpeelliselta esiintyä edukseen. Vedän syvään henkeä ja lähden raahustamaan takaisin kohti makuuhuonetta valmistautuen valehtelemaan vieraan silmistäni. 

— Tiiätkö mä olin unohtanu ihan kokonaan että mun täytyy...

Mä en näe Nötköttiä. Se on ottanut kerhoreppunsa ja luikkinut tiehensä.

1. Kännykkä

Koko elämä voi muuttua, kun unohtaa kännykän autotalliin. Työkaverini oli kiinnostunut ostamaan vanhat talvirenkaani, ja niinpä aamulla töihin lähtiessäni kävin ottamassa niistä kuvat kännykällä. Töissä hieman myöhemmin muistin selvästi, että peittäessäni talvirenkaat pressulla, laskin kännykän vieressä olevalle hyllylle. Ajatukseni harhautuivat renkaiden vieressä olevaan vanhaan viehelaatikkooni. Hetken mielijohteesta ja rakkaudesta vanhaan harrastukseeni kyykistyin laatikon viereen ja avasin sen. Harmikseni huomasin suurimman osan vieheistä ja tarvikkeista olevan ruosteessa. Ensi keväänä ostan uudet välineet ja aloitan kalastuksen uudestaan. Ehkäpä tämä pieni haikeus oman rakkaan harrastuksen ruostumisesta aiheutti sen, että kännykkä unohtui autotalliin, enkä huomannut sitä kun vasta töissä, jolloin olinkin auttamattomasti myöhässä.

Koska kännykkä on kutakuinkin tärkein työvälineeni, olisin hakenut sen saman tien kun huomasin sen unohtuneen, mutta en voinut olla pois esimiehen viikkopalaverista, joten päätin yrittää pärjätä lounastaukoon asti ilman. Olinpa kerrankin edukseni palaverissa ja keskityin tyhjänpäiväisiin aikatauluihin, asiakasvalituksiin ja lähitulevaisuudessa suunniteltuihin kehityskeskusteluihin. Pomoni jopa kehaisi minua palaverin jälkeen kertomalla olleensa iloinen aktiivisuudestani. Vastasin hänelle hetken mielijohteesta löytäneeni uudestaan vanhan harrastukseni ja sen antavan minulle voimaa. Hän katsoi minua hölmistyneenä niin kuin aina ja käveli pois.

Vastailin muutamiin sähköposteihini ja ilmoitin iltapäivän tulevalle tapaamiselleni kännykän jääneen kotiin, just in case. HR-osasto oli ottanut minuun yhteyttä ja pyytänyt pitämään kahden päivän koulutusta uusille työntekijöille, vaikka he tietävät minun vihaavan erityisesti kyseistä koulutusta ja esilläoloa. Tosin he myös tietävät, että olen huono pitämään puoliani ja sanomaan ei. Niinpä totutusti vastasin, että pidän koulutuksen mielelläni. Hieman kadehdin ihmisiä, jotka osaavat seistä tuntemuksiensa takana ja sanoa, mitä he ajattelevat. He katsovat silmiin, puhuvat selkeästi ja perustelevat argumenttinsa selkeästi. He myös pärjäävät elämässään loistavasti. Ehkäpä minä keskityn siis kalastamiseen - siinä olen todella hyvä.

Suunnittelin hakevani ensin kännykkäni ja jatkavani siitä lounastapaamiseen yhden vaativan asiakkaan luo, jolta tulisin luultavasti saamaan turpaani kunnolla. Töistä lähtiessäni pomoni heitti minulle tsempit ja kertoi toivovansa harrastukseni kantavan myös asiakastapaamiseen saakka. Mitä helvettiä johonkin noin typerään kommenttiin voi vastata? Niinpä heilautin kättäni merkiksi, että lähden.

Asun pitkälti pankin omistamassa, mutta yhdessä rakennuttamassamme omakotitalossa vaimoni Helenan kanssa tiukkaan rakennetulla omakotitaloalueella. Pieni piha on mielestäni etu, sillä pihatyöt eivät ole suurin intohimoni. Tosin pieni piha tarkoittaa myös lähellä olevia naapuritaloja, joita en laskisi eduksi, en ainakaan sitä höpöttäjä-Holopaista, joka munasillaan pyörii saunasta höyryten pihamaallaan, joka antaa suoraan olohuoneeseemme. Helenan mielestä alue on aivan ihana, vehreä ja reipas, mitä ikinä se nyt tarkoittaakaan. Hänen mielestään myös alueella olevat muut nousukkaat luovat sinne menestymisen makua. Pohdin joskus, kuulummeko me hänen mielestään muihin vai menestyjiin. Ajattelin tosin, että sitä ei kannattaisi kysyä Helenalta itseltään. Menestymisen makua en jaksanut edes pohtia.

Mutta älä käsitä väärin, vaikka leikilläni kirjoitankin ivallisesti rakkaastani. Helena on upea ihminen, ja hänestä tulee vielä upea äiti. Hän on kaunis, tunnollinen, ahkera ja hauska. Hän pitää kotimme sen näköisenä, että välillä pohdin, katselenko naistenlehteä vai makuuhuonettamme, ja tämä lienee kyllä ihan kehu. Hän pitää myös itsestään huolta samalla intensiteetillä kun olisi kuuluisa lifestylebloggari. Hän liikkuu ketterästi tilaisuudessa kuin tilaisuudessa ja on sosiaalisesti hyvin lahjakas, josta lienee tullut meidän suhteemme ikioma sanonta - vastakohdat tasapainottavat suhteessa. Joten en voi valittaa, en edes viiden avioliittovuoden jälkeen.   

Talomme sijaitsee kapean mutkittelevan tien varressa, jossa on toinen toistaan hienompia taloja vieri vieressä. Ehkä hieman kohtalon ivaa, että oma talomme oli jäänyt kahden isomman talon varjoon, ja jos ei tiennyt mistä kääntyä pihatielle, saattoi ajella onnelamme ohitse. En viitsinyt kääntyä tällä kertaa pihatielle, vaan pysäköin porttimme viereen, josta voisin helposti jatkaa matkaani. En jaksanut nostaa autotallin vinkuvaa ovea, vaan päätin mennä eteisen kautta. Työntäisinköhän nyt nousukkaana kaksosrattaita tällä vehreällä alueella, jos olisinkin aamulla ollut välittämättä vanhasta viehelaatikostani?

Astuin eteiseen, ja samalla korvani rekisteröivät jotain, joka toi ensimmäisenä mieleeni pienen surun ja huolen. Olin kuulevinani Helenan äänen, yskähdyksen, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli sairastunut ja joutunut tulemaan töistä kotiin. Koska kännykkänikin oli autotallissa, niin en ollut saanut hänen viestiään tai soittoaan. Voi pikkuista, toivottavasti ei influenssaa. Otin muutaman kiihdyttävän askeleen kohti yläkerran makuuhuonettamme, mutta rappusilla askeleeni hidastuivat ja pysähdyin uudestaan kuuntelemaan. Totuus löi ajatuksiini, sillä harvaan influenssaa taitaa kuulua voihkintaa ja kiljuntaa. Seisoin rappusilla aika pysähtyen, nojasin seinään ja puhalsin keuhkot tyhjäksi. Koetin hetken järkeillä jotain järkevää vaihtoehtoa, mutta ajatukseni huusivat tyhjyyttä. Muistin Helenan seksilelut, ja yritin järkeillä vaihtoehtoa, jossa hän olisi kesken työpäivänsä lähtenyt kotiimme runkkaamaan itsekseen. Vaikka olisin mieluusti tämän vaihtoehdon niellyt vieheineen päivineen, niin suuremmalla todennäköisyydellä näkisin itseni pitämässä täydessä salissa koulutusta uusille työntekijöille loppumattomia aplodien kera.

Siinä hetkessä jokin kivi kääntyi. Kyllä tämäkin kortti on nähtävä. Tiesin jo, miten tämä tulee kohdallani päättymään, mutta en halunnut jäädä mielikuvieni kanssa valumaan syvempään lattialautojemme väliin. Viisi avioliitto vuotta takana, johon kuului säännöllistä seksiä, mutta kertaakaan, en vittu kertaakaan, ollut saanut moista ulinaa irti Helenastani. Nolona, nöyryytettynä, lyötynä ja peloissanikin otin hiljaisia askelia kohti makuuhuonetta, jonka äänet nousivat askelteni tahtiin. Onkohan tässä joku käsikirjoitus ja hyvä kapellimestari, joka ymmärtää koska on täydellisin kliimaksin paikka? Käsi täristen oven kahvalla pohdin, lähtisiköhän kiimaisesta possusta samanlainen ääni? Arvelin että rakas vaimoni voittaisi senkin kisan. Työnsin oven auki hiljaa.

En tiennyt mitä odottaa, ja miten olisinkaan, sillä pääni oli tyhjä. Astuin tilanteeseen, jota oli mahdotonta suunnitella etukäteen. En edes tiennyt, hyppäisinkö mahdollisen miehen kimppuun vai kenties naisen. Heittäisinkö arvokkaan nykydesigniä edustavan Carambola-maljakon päreiksi pitkin seiniä? Maljakon, joka oli sitä paitsi minusta aina näyttänyt läjältä lumpeita. Oksentaisinko ovensuuhun ja juoksisin tieheni? Paljon hyviä vaihtoehtoja. Pysyin kuitenkin perinteisessä minussa ja seisoin ovensuussa jähmettyneenä kuin suolapatsas saamatta mitään sen kummempaa reaktiota itsestäni ulos. Onni onnettomuudessa oli, että sain seurata lemmentekoa ilman, että minua huomattiin. 

Helenan silmät olivat sidotut jollain, joka näytti aivan kuin paksuilta mustilta sukkahousuilta. Hänen ranteissaan ja nilkoissaan olivat jonkinmoiset kiinnikkeet, joista lähtivät narut, jotka oli kiinnitetty sänkymme melko uusiin sängynpäätyihin. Selvästi yksi sulka lisää suomalaiseen designtyöhön ja Helenani sisustusintoon. Helenan päällä työsti itseään köriläs, jolla oli jonkinmoinen muovipussi päässään. Ehkä se oli naamio, ehkä huppu. Helvetin koomiselta se joka tapauksessa näytti. “Vitun pervot!” huudahdin, mutta nielaisin huutoni. Korviani särki ja pääni oli räjähtämässä. Jos lähellä olisi ollut teräase, olisin saattanut leikata häpeästä penikseni irti ja lähteä grillaamaan Holopaisen kanssa.

Uskoin, että olin nähnyt tarpeeksi, joten käännyin ja poistuin huoneesta. Näin toimin yleensä aina tiukoissa tilanteissa, ja näköjään elämää mullistavat tilanteet eivät tehneet tähän poikkeusta. Kävelin hitaasti laahustaen kohti alakertaa äänten onneksi heikentyessä joka askeleella. Katselin keittiössämme tyhjin silmin ilman suunnitelman häivääkään ympärilleni. Katseeni osui hääkuvaamme, joka riippui olohuoneen seinälle. Jonkin merkin halusin itsestäni jättää, jotta tämäkin projekti pääsisi alkuun. Hain kuvan ja laitoin sen keittiön pöydälle. Arvelin, että tämä riittäisi sopivaksi merkiksi, vaikka harkitsin kusevani sen päälle. Yritinkin, mutta harmikseni en saanut tirautettua kuin muutaman tipan. Hetken mielijohteesta nappasin hedelmäkulhosta hedelmäveitsen, jonka tökkäsin appelsiiniin pystyyn ja sijoitin sen hääkuvamme viereen. Ehkäpä suurin uhkaus, jonka olin koskaan saanut aikaiseksi.

Poistuin autotallin kautta samalla kun yläkerrassa ylitettiin maalilinja. Kännykässä oli tasan yksi viesti, arvanette keltä? Kulta, toisitko töistä tullessasi uuden Kotivinkin? Astelin autolleni ja ajoin noin 50 metrin päähän, kunnes painoin jarrupolkimen pohjaan. Peruutin takaisin ja otin valokuvan uuden hienon Audin rekisterikilvestä. Päätin hoitaa itseni kuntoon niin kuin suomalainen mies tekee, ja suuntasin Alkoon.

Pidin kiirettä, sillä minulla oli muutama asia hoidettavanani. Vihdoin päästyäni Alkoon marssin viskihyllylle, mutta päädyin osin itsesäälistä perinteiseen kossuun. Kassalla tajusin, että yksi pullo ei välttämättä riitä, ja pyysin kassaa lyömään toisenkin. Kiirehdin vielä asiakastapaamiseen, jossa odotusarvona olisi uusi selkäsauna ja nöyryytys, mutta nyt en jaksanut enää välittää.

Asettelin kännykän äänettömänä pöydälle asiakkaan ja minun väliini. Aloitimme neuvottelut normaaliin tapaan eli asiakas kertoi, kuinka tuotteemme ja palvelumme ovat sitä, tätä, tota ja puutetta on siellä sun täällä. Katselin häntä poissaolevan näköisenä, ja kännykkäni vilkutteli välissämme, mutta en laskenut katsettani asiakkaastani. Huomasin tämän hermostuttavan hieman ylimielistä seuraani. -Se on vaimoni, joka soittaa, sanoin yhä katse asiakkaani silmissä. -Hmm. Pitäisiköhän sinun vastata? -Luulen, että minulle on loppuelämä aikaa. Naiset kannattaa laittaa odottamaan hyvää. Naurahdin ja läpsäytin asiakastani olkapäähän. -Vai mitä?

Myöhemmin asiakkaan nimi sopimuksessa ja kossupullot salkussa, varasin yön hotellista. Istahdin pehmeälle hotellin sängylle ja kaadoin muovimukin puolilleen. Se tyhjentyi hetkessä. Otin kännykän käteeni, 11 soittoa ja 1 viesti. Ehkäpä sisimmässäni toivoin viestiin hymiöitä, sydämiä, katumista ja anteeksipyynnön. Silläkin uhalla, vaikka se ei olisi enää muuttanut mitään, mutta sivellyt vähän balsamia haavoilleni. Viesti oli kuitenkin lyhyt ja ytimekäs: “Haluan eron.” Yritin vastata yhtä ytimekkäästi: “Olet myöhässä. Hain jo.”