3. Huomaamattomia muutoksia

Katsoin krapulaista ja pöhöttynyttä silhuettiani hotellihuoneen peilistä, ja puistatus ei tullut pelkästään huonosta olosta. Päässäni jomotti kansallisjuomamme rippeet ja korvissa soivat Helenan kiimaiset kiljahdukset. Voiko aamu enää paremmin alkaa? Tuhannet kysymykset sinkoilivat päässäni. Niiden ensimmäinen sana oli miksi tai mitä. Kun suomalaista miestä henkisesti lyödään, hän joko kävelee pihalle ja ampuu perheen koiran tai vetää rankasti viinaa. Tajusin, että viina tekee tulevaisuuteni paljon hankalammaksi ja koiraa en omistanut, joten nyt oli uuden suunnitelman aika.

Nostin katseeni uudestaan peiliin ja katselin ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin itseäni kriittisesti. Surulliset silmät, parransänki, kaulassa roikkuva Helenalta saatu kalakoru, hieman roikkuvat miesboobsit ja pieni kohouma vatsanseudulla. Helvetin komiaa, eikös? Pahinta ehkä kuvassa oli kuitenkin se, että näin se läpi. Tajusin, että peilistä katseleva mies ei ollut ollut onnellinen vuosiin, vaikka hän on saattanut niin luulla. Koko elämäni oli ollut esittämistä, hymyilemistä, käsi kädessä kävelyä jonkun paremman tulevaisuuden puolesta, mikä ei ollut minun suunnittelemaa eikä edes haluamaa. Puistatus kävi uudestaan läpi kehoni ja repäisin kaulakorun kaulastani ja tiputin sen kossupullon kaveriksi roskakoriin. Haluaisinko jatkaa elämääni tällaisena mitättömänä hiirenä, vai olisiko korkea aikaa täyttää koko henkinen viehepakkini uusilla kiiltävillä ajatuksilla. Oliko minulla enää oikeasti mitään menetettävää?

Uuden itseni tunnossa kävin kylmässä suihkussa, ajoin parran ja rakensin itseni niin freesiksi kuin se yön ryypätystä lähtökohdista oli mahdollista. Oman henkisen rappiotilani hyväksyminen oli selvästi helpotus ja tunsin kuinka oloni oli jo paljon kevyempi. Uskalsin ajatella omia ajatuksiani ja huomasin kuinka monet aikaisemmin uinuneet haaveeni alkoivat heti nostaa päätään. En antanut itseni hämääntyä siitä, etteikö edessäni olisi avioeroprosessi, joka varmasti saattaisi äityä rumaksikin, ja ymmärsin, että jos en nyt ota uutta asennetta, niin minua viedään jälleen kuin pässiä narussa. Hotellin aamupalalla suunnitelmani alkoi hahmottua päässäni.

Tekstasin töihin että sain sopimuksen tehtyä, mikä minun piti oikein varmistaa paperista, ja kerroin tulevani tänään hieman myöhässä. Pomoni vastaus oli epäuskova ja hän uteli, paljonko olin joutunut antamaan periksi. Mieleni teki vastata, että suunnilleen koko elämäni, mutta vastasin asiallisesti että ainoastaan vähän hinnasta, mikä sekin oli vale, mutta saanpas pomoni yllätettyä.

Ajoin kotiini kuunnellen pitkästä aikaa Radio Rockia ja pyyhin samalla muut tallennetut kanavat autoni soittimesta. Toivoin että Helena ei olisi kotona, sillä muuten joutuisin muuttamaan suunnitelmaani. Silti en pelännyt mitä tulevan pitää, vaan päinvastoin halusin syöksyä ensimmäisten joukossa etulinjaan. Lampsin isännän elkein sisälle ja talo huusi tällä kertaa hiljaisuutta. Keittiön pöytä oli siivottu ja hääkuvamme hävinnyt. Vilkaisin vaistomaisesti sen tyhjää paikkaa seinällä. Kävelin suoraan olohuoneemme lipastolle ja kaivoin esiin digikameramme. Tyhjensin muistikortin, joka oli täynnä vehreitä sisustus- ja luontokuvia. Aloitin kuvaamisen. Kävin asuntomme läpi metri metriltä ja kuvasin joka ikisen kipon, kupin, kirjan ja taulun, käytännössä kaiken millä saattaisi olla jotain arvoa. Pleikkaria ja kalastusvälineitäni en kuvannut ja itse asiassa kannoin ne varuiksi auton takakonttiin. Katalista nartuista ei tiedä mitä ne keksivät.

Lyödessäni takaluukun kiinni huomasin Helenan keltaisen VW-kuplan saapuvan rikospaikalle. Pidä nyt perkele pää kylmänä. Nojailin mahdollisimman viileästi autoni konepeltiin Helenan astuessa autostaan ulos. Hän oli selvästi valinnut hyökkäyksen, ehkäpä se sai hänet tuntemaan itsensä vahvaksi.

— Tiedätkö että olet yksi pienimulkkuinen vätys?

Yritin esittää hymyillen pohtivaa, ikään kuin esitetty kysymys olisi suurikin arvoitus. Sain ivallisesti vastattua:

— Tiedätkös, että pahoittelen, mutta R-kioskilla oli Kotivinkki loppu. Ostin kuitenkin Tosi elämää -lehden ja pikaraskaustestin.

Helena avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ilmeisesti säikähti itsevarmempaa otettani ja marssi mumisten ohitseni sisälle. Annoin hänen hetken odottaa ennen kuin menin perässä. Helena nojaili kädet puuskassa keittiön pöytäämme.

— Minulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, vaan sinä olet teoillasi ajanut meidät tähän tilanteeseen. Tiedätkös minä en ole saanut olla nainen tässä suhteessa, vaan ainoastaan äiti sulle ja sä olet kuin joku pikkupoika. Ja mitä helvettiä sä edes teet täällä?

— Näytänkö minä hirmuisesti siltä että odottaisin anteeksipyyntöä? Sinähän olet tehnyt minulle parhaan palveluksen ikinä. Ja jos et muista, niin tämä on myös minun kotini.

Harjoittelin viimeisen sanan sanomista ja lähdin lauseeni loppumisen jälkeen pikaisesti kohti yläkertaa ja vaatekaappiani.

— Nyt pysähdyt ja tulet tänne juttelemaan, pulpahti Helenan suusta käskevästi kuin vanhasta muistista.

— Keskustelun taso ei paljoa motivoi, vastasin hiljentämättä vauhtia.

— Vittu sä mitään tasoista tiedä.

Solvaukset jatkuivat selkäni takana matkalla yläkertaan. Makuuhuoneessa riisuin itseni alastomaksi ja pistin vaatteet pyykkikoriin. Astuin uudelleen suihkuun, mutta otin varuiksi sekä lompakon, avaimet että kännykän mukaan kylpyhuoneeseen lukon taakse. Annoin kylmän suihkun liottaa kuumaa mieltäni ja lupasin itselleni hoitaa keskustelut Helenan kanssa jatkossakin samalla viileydellä ja huumorilla. En välittänyt käyttää pyyhettä astuessani myöhemmin takaisin makuuhuoneeseen ja onnekseni Helena odottikin minua aviovuoteessamme istuen.

— Mukava nähdä sinua välillä vaatteet päällä vuoteessamme, tokaisin matkallani vaatekaapille.

— Vitun pikkupili, mitä sä oikein haluat?

— En yhtään mitään sinulta. Vai ottaisitko suihin, vanhojen muistoksi tai vaikka säälipanoksi?Vahvistin kysymystä heiluttaen helikopteria.

— Haista vittu!

— Itse asiassa tuossa on ideaa. Sitä kun ei ole voinut tässä suhteessa tehdäkään.

Sain puetuksi puhtaat vaatteet hiljaisuuden vallitessa. Yritin kuitenkin jatkaa hieman rakentavassa sävyssä.

— Kun olet selvästi työstänyt eroa jo pidempään, niin mikä ajatus sinulla on tästä asunnosta?

— No mikäs sulla itelläs on?

— Ilmeisesti kysymykseni oli liian vaikea, koska vastasit kysymyksellä.

— No… Minulla on joitain suunnitelmia, mutta kuulisin ensin sinun ajatuksesi.

— Sinänsä mun mielipiteellä ei ole sinulle mitään etua. Minä en tätä asuntoa halua enkä kaipaa. Joten laitamme tämän myyntiin. Minulle on sama ostatko oman puolikkaasi vai myydäänkö koko talo. Ilomielin soitan välittäjälle vaikka tänään.

— Voinen miettiä pari päivää?

— Ole hyvä vaan, sovitaanko loppuviikko? Minä muuten vietän yöni täällä ja tuossa vuoteessa. Toivottavasti vaihdoit petivaatteet?

— Uskon saavani kuvioni selväksi loppuviikon aikana ja toivon, että voimme omaisuuden jakaa nätisti. Täällähän on paljon minulle kuuluvia tavaroita?

— Näistä tavaroista ei kuulu mikään lähtökohtaisesti sinulle sen enempää kuin minulle. Toivottavasti ymmärrät sen. Kuulin muuten että olet saanut uuden duunin?

— Mitä sä horiset?

— Juu, kuulin useasti että näin olisi käynyt?

— Nyt olet kyllä kuullut väärin. Lopeta vittuilu.

— Eilen kyllä kuulin aivan selvästi, useasti ja todella painokkaasti. Ymmärtääkseni sitä duunia kutsutaan huoraamiseksi.

Käännähdin ja lähdin töihin. Aloin selvästi oppia viimeisen sanan sanomista.