Juoksen suu täynnä pinnejä kylpyhuoneesta keittiöön sammuttamaan kahvinkeitintä ennen kuin unohdan, kieputan hiuksiani nutturalle ja kiemurtelen sukkahousujen haarakiilaa asianmukaiselle paikalleen, kaikkea samanaikaisesti.
Tabletti viheltää laukkuni uumenista ja hapuilen sen hengästyneenä käsiini. Nefernefer on lähettänyt sinulle yksitysviestin. Kuka helvetin Nefernefer? Tökkään hammasharjan suuhuni ja alan lukea viestiä miettien samalla bussilinja-strategiaani.
Piparminttuvaahto hyökkää väärään kurkkuun ja adrenaliini kuohahtaa kutittaen ranteissa, kun tajuan tismalleen kuka. Tyrskin roiskeita tabletin näytölle ja luen viestin uudelleen sydän hullun lailla hyppien.
”Moi Elisa!
Olisko sulla kiinnostusta tulla mulle köysimalliksi? Oli tarkoitus eilen kysyä mutta sä lähdit siitä sitten niin nopeasti. Mähän siis valokuvaan ihan työkseni, mutta olen aloitellut sellaista vähän taiteellisempaa projektia omaksi iloksi ja harjoitukseksi. Musta sä sopisit siihen täydellisesti :). Kuvat saisit toki halutessasi myös omaan käyttöösi.
- Anne S.”
Ai nyt se jo stalkkaa mua vai? Marssin naamaani pyyhkien olohuoneeseen, paiskaan tabletin sohvan nurkkaan ja nakkaan viltin sen päälle, kuin estääkseni sitä näkemästä minua. ”Taiteellinen projekti”, ja paskanmarjat. Ei kai se luule, että mä menen noin halpaan, sehän on aivan kuin joku rasvainen vanha äijä..! Päätän, etten ajattele koko viestiä enää — ja minä ajattelen sitä koko päivän.
Päivä on muutoinkin kaikilla mahdollisilla mittareilla tavallistakin vastenmielisempi. Kun viimein rahjustan takaisin kotiin itämainen illallinen valkoiseen muovipussiin katettuna, minusta tuntuu, ettei minusta ole paljoakaan enää jäljellä.
Laitan telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle ruokani kanssa. Hapuillessani vilttiä käteni osuu tablettiin sen alla ja vedän käteni nopeasti pois, aivan kuin sitä olisi polttanut. Olin ehtinyt unohtaa viestin muutamaksi minuutiksi ja nyt kun se palaa tuoreena tajuntaani, keho reagoi jälleen kuin iskuun.
Siinä samassa mä päätän mennä. Mä päätän mennä ja näyttää sille akalle. Laitan itseni niin kauniiksi että siltä putoaa hampaat suusta kun näkee, enkä todellakaan ala sätkyillä sillä tavalla kuin viimeksi. Minä näytän, että olen upea ja itsevarma nuori nainen, juuri sellainen, joka ei piittaa paskaakaan kenestäkään sen kaltaisesta.
Kävelen kohti studiotilaa, johon nainen on minut ohjeistanut. Korkeimmissa
koroissani, jokainen hiussuortuva huolellisesti aseteltuna ja kasvoillani
50-luvun filmitähtien taikaa lukuisista pikku purnukoista annosteltuna tunnen
olevani kaunis ja pysäyttämätön. En malta odottaa, että pääsen näyttämään sen
naiselle. Se ei pysty minuun nyt, sen se saa nähdä.
Koputan studion oveen ja nainen tulee avaamaan. Sillä ei ole silmälaseja tällä kertaa, ehkä siksi sen kulmakarvatkaan eivät näytä nyt niin teräviltä. Se on pukeutunut rennosti mustaan huppariin jossa on valokuvausliikkeen logo, tummiin stretch-farkkuihin ja mustiin työkenkiin. Nainen tervehtii hyväntuulisesti ja ohjaa minut saman tien pieneen pukeutumistilaan. Se ottaa minut vastaan kuin minkä tahansa asiakkaan varattuna aikana.
— Saatkin ottaa oikeastaan kaikki pois ja tulla sitten tänne, niin aletaan laittaa sulle köysiä päälle.
Nainen hymyilee lämpimästi ja niin ammattimaisen neutraalisti, että minä tunnen minun kilpeni rakoilevan. Minun on turha koettaa näyttää sille hampaitani jos sillä ei ole aikomustakaan ottaa haastetta vastaan. Se, mitä minulle oli ollut niin tärkeää näyttää olevani, ei tunnukaan sopivan tilanteeseen ollenkaan. Riisun itseni kömpelösti ja varmistan pukuhuoneen peilistä, että sentään näytän siltä kuin olen tarkoittanutkin. Että olen varmasti kaunis.
Nainen odottaa köysien kanssa minua ison, valkean kankaan edessä. Se on riisunut hupparinsa, nyt sillä on päällään ihan tavallinen, vaaleanharmaa T-paita, liikkeen logo siinäkin. Kävelen sen luokse kädet levottomasti ylävartalolla harhaillen, en tiedä mihin ne oikein laittaisin. Nainen ei ole huomaavinaan hermostuneisuuttani vaan heittää huolettomasti köyden ympärilleni ja alkaa sitoa. Se ei enää hymyile minulle, eikä kiinnitä minuun mitään muutakaan huomiota, vaan uppoutuu täysin puuhaansa. Se on kaksin köytensä kanssa, minä vain kappale jonka ympärille sitä solmia. Minun ei enää tarvitse murehtia sen läsnäolosta.
Alan tuntea köyden karhean kulun ihollani, joka alkaa hiljaa väreillä sen alla. Tuntea, miten syli kasvaa ympärilleni solmu solmulta ja ottaa minut otteeseensa. Silmäni painautuvat kiinni, hengitys hiipii huulieni lomasta keuhkoihin ja takaisin hädin tuskin hipaisten. Yhtäkkiä ymmärrän rintakehäni haurauden, käsitän köyden alla kuinka pieneksi minä jään. Tiedostan miten ohut minun ihoni on, miten riittämätön minua suojaamaan. Minä painaudun köyttä vasten kaikkiin suuntiin ja jään jokaisella solullani pelkästään sen varaan. Jalat joilla seison, ovat jotain muuta kuin minua, minä en kosketa enää maata vaan köyttä ainoastaan. Köysi pitää minusta kiinni ja minä irrotan kaikesta muusta.
Minut painetaan hartioista istumaan taipuvien jalkojeni päälle ja viimeiset solmut sinetöivät minut asentooni. Reiteni ovat avoinna ja kädet toisiinsa kiinnitettyinä, ranteet ylöspäin paljastaen paikat joissa elämä on kaikkein keveimmin kehossa kiinni. Naisen ääni särkee tilan kun tämä varmistaa, ettei köysi purista mistään, ja samassa tulen jälleen kiusallisen tietoiseksi tämän läsnäolosta. Jäykistyn köyden alla ja tunnen nyt ensimmäistä kertaa, ettei se ainoastaan pitele vaan myös pidättelee minua. Minä en pystyisi pakenemaan ja nyt tunnen tilassa jotain, mikä saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa minua jahdata.
Nainen räpsäisee pari testikuvaa ja tarkastelee vuoroin minua, vuoroin taas niitä näytöltään. Nainen siristää silmiään hieman ja pysäyttää tutkivan katseensa minuun, kunnes näyttää huomaavan ratkaisun johonkin, minkä minä en voi nähdä olevan pielessä.
— Odota ihan pieni hetki.
Nainen laskee kameran lattialle ja kiirehtii takaisin toimiston puolelle. Näen sen nostavan suuren, nahkaisen käsilaukkunsa pöydälle ja etsivän sieltä jotain. Pian se astelee luokseni kädessään pieni, muovinen paketti. Meikinpuhdistusliinoja. Nainen tulee liian nopeasti lähelleni, avaa pakkauksen ja kiskaisee siitä yhden liinan. Epäröimättä vähääkään se nostaa kätensä kohti kasvojani ja minä kavahdan rajusti kauemmas. Käsi pysähtyy ilmaan ja ystävällinen hymy leviää naisen kasvoille.
— Helpompi kuitenkin että minä, eikö vain, nainen nyökkää kohti sidottuja käsiäni. — Sä olet meikannut kauniisti mutta mä haluan kuvata Sinun kasvosi nyt.
Katson naista kauhuissani. Mä en tahdo tätä. Minä en halua että se koskee minuun, en halua että se ottaa minun meikkini pois. Valmistaudun puolustautumaan, mutta nainen ei hyökkääkään. Se katsoo minuun silmissään pelkkä neutraali asiallisuus ja asiantuntijan auktoriteetti lempeän odotuksen takana. Nielaisen ja kohotan kasvojani hieman. Suljen silmäni ja tunnen naisen tuovan miedosti tuoksuvan viileän liinan kasvoilleni. Nainen kuljettaa sitä kevyesti pitkin kasvojeni ääriviivoja, pyyhkii pois värit jotka niitä peittävät. Liina liukuu hitaasti otsalta poskipäille ja leuan alle. Minun lämpöni tarttuu siihen nopeasti, ja kun nainen ottaa uuden liinan ja tuo sen kaulalleni, säpsähdän niin että tiedän naisen tuntevan sen kätensä alla kulkevassa sykkeessä. Nainen alkaa puhdistaa silmiäni ja tarvitsee siihen useamman liinan ennen kuin kaikki piirtämäni on poissa.
Lopulta jäljellä on enää puna huulissani. Pidätän hengitystäni kun nainen painaa liinan suulleni, käy sormenpäällään läpi jokaisen liinan peittämän kohdan hellästi painaen. Nainen nostaa liinan pois, taittaa sen, ja vie sen vielä hitaasti vetäen huulteni kaaria pitkin, ennen kuin nousee ylös ja tarttuu hellästi leukaani kohottaakseen kasvojani valoa kohti nähdäkseen paremmin. Avaan vaistomaisesti silmäni ja kohtaan naisen katseen. Minä olen polvillani ja täysin alastomana sen alla. Lamput häikäisevät, eikä minun katseeni kanna naisen silmiin asti, mutta näen hymyn sen huulilla nousevan aavistuksen vinoon. Se hieraisee paljaalla peukalollaan suupieltäni ja pitkä kynsi raapaisee kevyesti ihoani, kun nainen vetää kosketuksensa pois.
Nainen alkaa kuvata. Minä tunnen itseni epävarmaksi ja täysin avuttomaksi, eläimen lailla salamavaloja säikkyen. Näen sen mitä naisen täytyy nähdä linssinsä läpi, ja näen pelkkää rumaa. Hätääntyneenä yritän katsoa kameran läpi naiseen, rukoillen silmilläni sitä lopettamaan. Salamat välähtävät taas.
— Just noin! Ei helvetti miten kaunista.
Minä menetän viimeisenkin otteeni tilanteeseen. Mä en ymmärrä, eihän se voi tätä haluta kuvata. Minä en ymmärrä, minä en tiedä, minulla ei ole mitään mistä voisin tietää miten minun kuuluisi olla että olisin oikein.
— EIKÄ OLE, mä rääkäisen, ja minun ääneni särähtää inhottavasti avarassa tilassa. Minua hävettää ja tunnen miten kyyneleet polttavat luomieni takana. Huohotan raskaasti köyden puristuksessa ja painan kasvojani katseetta kohti lattiaa. Salamat.
Nainen laskee kameransa nopeasti ja tulee luokseni. Se laskee toisen kätensä hellästi olkapäälleni ja silittää toisella poskeani.
— Katso mua. Sulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Mä tiedän, että susta tuntuu pahalta, mutta sulla ei ole aavistustakaan miten helvetin upeita kuvia mä äsken sain. Sun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain noin vielä hetki. Katso mua!
Naisen ääni muuttuu tyynnyttelevästä tiukaksi ja sen käsi vaihtaa silityksen poskelta keveään otteeseen leuastani. Nostan katseeni ja näen naisen vihreissä silmissä sitä mitä minun on ollut jano.
— Me tehdään nyt niin, että mä menen vielä tonne ja otan muutaman ruudun. Jos mä en nyt kuvaa tuota mitä sussa näkyy, mä kadun sitä lopun elämääni. Sulla ei ole mitään hätää vaikka sua pelottaa. Ookoo?
— Ookoo, sanon hiljaa ja vedän katkonaisesti henkeä.
Minulla ei ole mitään hätää vaikka minua pelottaa. Se lupasi. Kyyneleet täyttävät katseeni kun nostan sen anoen kohti kameraa, tietämättä mitä olen vailla. Salamat välähtävät. Käteni puristuvat nyrkkiin ja kasvoilleni karkaa tuskainen tietoisuus siitä, millaisena ne minut äsken paljastivat. Toinen välähdys. Minä luovutan, ymmärrän, ettei minun auta pyristellä vastaan. Hengitän syvään ja etsin jälleen naista kameran läpi. Lakkaan värisemästä, koko kehoni täyttää varmuus, valinta. Pisarat juoksevat poskillani, mutta vesi josta ne tulevat on tyyntynyt. Tässä minä olen. Salamat iskevät viimeisen kerran.
Nainen laskee kameran hitaasti meidän välistämme ja kävelee luokseni irrottamatta hetkeksikään katsettaan minusta. Se kumartuu puoleeni ja tulee niin lähelle, että tunnen lämmön sen hengityksessä, tunnen ihon suolaisuuteen sekoittuneen humalluttavan parfyymintuoksun. Se katsoo minua täynnä nälkää, näen miten se odottaa vain yhtä asiaa ja minä tahdon antaa sen sille.
Minä katson sitä niin syvälle kuin voin ja nyökkään.
Naisen kauniilla kasvoilla käväisee ohikiitävän hetken helpotus, ennen kuin ilkikurinen virnistys asettuu niille. Näen miten jokin sen sisällä alkaa kehrätä, miten se kietoo minun luovuttamani vallan ylleen elegantisti kuin ylellisen kankaan.
Nainen alkaa riisua minua köysistä. Se irrottaa punoksensa ensin jaloistani, riuhtaisee minut jalkeille ja aukoo solmun kerrallaan hyvin hitaasti, viivytellen. Tällä kertaa sen kaikki huomio on kiinnittynyt minuun ja reaktioihini, lanteideni tahattomaan pyrkimykseen sen kehoa kohti ja huulteni lomasta livahtaviin vaimeisiin ynähdyksiin. Siihen, miten minun kastuneet reiteni liukuvat toisiaan vasten minun kiemurrellessani kosketusta jahdaten. Nainen kiskoo köyttä auki kuin riekaleita ihostani, kappaleita siitä mikä estää meitä olemasta samaa kehoa. Lopulta viimeinenkin köysi putoaa lattialle. Nainen on riisunut minut, kokonaan.
Minun silmissäni on se sama, sanaton anomus edelleen. Nainenkin näkee sen.
— Mitä sä oikein haluat että mä teen sulle? Se kysyy kujeillen, teeskennellen täysin tietämätöntä siitä mikä kynsii minun ihoani päästäkseen ulos.
Mä käsitän hämärästi mitä peliä nainen pelaa, mutta olen liian uupunut lähtemään leikkiin. Minä löydän vain ne sanat, joilla on eniten merkitystä ja vähiten sisältöä minussa, ruudut jotka tulee toisen kirjoittaa täyteen.
— Tee ihan mitä haluat, jooko, kuiskaan kuivasta kurkustani ja annan silmieni painua kiinni. — Käytä mua.
Nainen nappaa hiukseni otteeseensa ja riuhtaisee pääni taaksepäin. Minun silmäni rävähtävät auki. Se kiertää nyrkkiään ja hiukset kiskovat päänahkaani koko ajan kipeämmin. Nainen hymyilee kohottaen kulmiaan, yhä kiusoitellen.
— Sä jätät mulle nyt melko vapaat kädet.
Leikki naisen silmissä loppuu. Tilalle tulee uhka, joka syttyy kipinänä vihreissä iiriksissä ja juoksee sähkönä minun selkärankaani pitkin alas, naulitsee minut paikalleni. Nainen hengittää raskaasti hampaidensa läpi, sen hiljaisuudessa on karjaisun kaiku. Käsitän, että se mitä tämä nainen haluaa minulle tehdä, on kaikkea sitä mitä minä pelkään. Ja minä tahdon sen kaiken heti.
Mutta ote hiuksistani herpaantuu ja käsi kulkee niskaa pitkin olkapäälle, pysähtyy pitelemään siitä kosketus mykkänä. Nainen painaa katseensa hetkeksi alas ja huokaisee syvään, pakottaa pahan hengen pois. Kun se katsoo minuun taas, se on jälleen pelkkää lämpöä ja leikkiä.
— Ei täällä, Elisa, se sanoo hiljaa, kuin hellästi toruen. — Tää on mun työpaikkani. Sä voit mennä laittamaan vaatteet päälle niin mä keitän meille vähän kahvia.
Mä en usko korviani. Missäs vitussa sen ammattietiikka äsken oli! Nainen pyyhkäisee hellästi paljasta käsivarttani ja lähtee, menee toimiston puolelle lataamaan kahvinkeitintä ja jättää minut tuijottamaan tyrmistyneenä jälkeensä. Miten se kehtasi, miten se saattoi nöyryyttää minua näin?
Painelen pukeutumistilaan ja kiskon vaatteet päälleni tärisevin käsin. Käännyn lähteäkseni ja näen naisen katsovan minua kiusoittelevasti, toimiston pöytään rennosti nojaten.
— Mitä luulet, olisitko sä ens viikonloppuun mennessä leppynyt mulle..? Jos tulisit käymään.
Minä en sano sanaakaan. Marssin naisen ohi studion ovelle ja paiskaan sen jäljessäni kiinni niin että ikkunat helisevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti