16.11.2015

10. Pinnan alla

Unohdan jälleen yhden täysin samantekevän päivän ruuhkabussin penkille ja tuupin itseäni kohti kotiovea. Kaivan avainnipun valmiiksi käteeni ja painan katseeni nähdessäni silmäkulmastani alakerran naapurin lähestyvän ovea samaan aikaan talon toiselta seinustalta. Teeskentelen, etten huomaa ja nopeutan askeliani matkalla ovelle. Ei tee mieli moikkailla ketään.

Kotona odottaa hiljaisuus ja loputon määrä aikaa kulutettavaksi. Ja kuitenkin se olen aina vain minä, joka kulun.

Pieni, avaamaton kirjekuori tuijottaa minua väsymättä näytön vasemmasta yläkulmasta. Minä tiedän kyllä, kuka sen on toimittanut minun vaivoikseni. Aina välillä nappaan tabletin käteeni, kiskaisen alasvetovalikon auki ja jähmetyn katsomaan kuin noiduttuna automaattisen viestin välittämää loitsua, joka saa sydämeni valahtamaan jääkylmäksi: NeferNefer on lähettänyt sinulle yksityisviestin. Hautaan laitteen sohvatyynyjen alle. Mä haluaisin tietää, mutten kestä katsoa, pelkään että se nainen saisi minut taas heikoksi pelkällä viestillä.

Sillä naisella on inhottava tapa tulla jotenkin liian lähelle, se hermostuttaa minua. Sen seurassa mä tulen niin tietoiseksi itsestäni että minun on mahdottomuus olla luontevasti. Ihan kuin se jotenkin läpivalaisisi mua koko ajan, kiinnittää huomion kaikkeen minussa ja tutkii sitä häpeilemättä niin kuin sillä olisi siihen joku oikeuskin. Puhuu, kysyy ja koskee kuin olisi tuttu, ilman minkäänlaista säällistä etäisyyttä. Mä en yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa normaalisti, tunnun täysin vieraalta itselleni. Minä en hallitse itseäni kun se tulee ja saa minut hukkaamaan joka ainoan järkevän ajatuksen päästäni, tuntemaan itseni säälittäväksi rääpäleeksi joka ei saa sanaa suustaan. En minä ole sellainen. Sillä naisella ei ole aavistustakaan, kuka minä olen, ja silti se on minusta muka niin helvetin kiinnostunut. Mitä se oikein meinaa?

Enkä minä voi sietää sitä, että kaikesta huolimatta siinä on jotain, mikä vetää minua puoleensa. Se tuntuu tarttuneen minun ihoonikin. Kun vien käteni lakanoiden viileydestä omaan lämpööni, tunnen sen naisen kosketuksena enkä omanani enää. Laukean kerta toisensa jälkeen naisen paino päälläni, käsi painautuneena salpaamaan hengitykseni ja sormet sisälläni. Minä en tajua mikä minua oikein vaivaa. Saisinhan minä nyt herranjumala jonkun paremmankin. Jonkun, jonka kanssa minun ei olisi vaikea olla, ja joka ei saisi minua suuttumaan joka kerta kun näen sen. Jonkun sellaisen kuin... Ihan kenet vaan.

Tyynyjen alta kuulu vaimea vihellys ja kirjekuori saa seurakseen toisen. Se ei näköjään aio luovuttaa. Vedän syvään henkeä ja kerään kaiken rohkeuteni. Mä luen sen vain äkkiä ja sitten se on ohi.

”Ok, mä ymmärrän kyllä vihjeen :) Ehtisitkö sä kuitenkin näkemään pikaisesti, musta olis kiva päättää tämä kasvostusten niin ei jäis mitään kiusallisuutta.”

Vatsanpohjaa puristaa oudosti jokin pettymyksen tapainen. Ajatus naisen näkemisestä näissä merkeissä ei liiemmin houkuttele, mutta kaipa se sitten olisi aikuismainen tapa hoitaa asia. Sen jälkeen minä voin unohtaa koko jutun. Tämän täytyy olla paras niin.


Odotan naista alaoven edessä. Olen liian levoton istuutumaan, vilkuilen hermostuneesti ympärilleni miettien mistä suunnasta nainen mahtaisi ilmestyä. Viimein kuulen naisen askeleet, tunnen sen korkojen rytmin heti. Käännyn äänen suuntaan ja nainen on siinä edessäni kauniimpana kuin koskaan. Se on jättänyt hiuksensa auki, ilta-aurinko paistaa punaisen läpi ja kehystää sen kasvot valolla.

Nainen tulee luokseni hymyillen ja kohottaa kätensä halaukseen säikäyttäen minut saman tien suunniltani taas. Vavahdan, kun se kietoo kätensä ympärilleni, ja nostan omiani kömpelösti kohti sen selkää. Yritän vetäytyä pikaisesti pois, mutta nainen ei päästä. Se painautuu koko kehollaan minua vasten ja tervehtii äänessään lämpöä joka kylmää minun selkäpiitäni.

Nainen huomaa minun jäykistyvän entisestäni ja vetää sylinsä pois. Se katsoo minua hämmentyneen näköisenä ja alkaa nauraa. Sen nauru on heleä ja kirkas, kuin ikkunaruutua pitkin juoksevia sadepisaroita.

— Miten sä aina saatkin mut tuntemaan itseni joksikin tunkeilijaksi?

Punastun ja pudotan katseeni kiveykselle. Suuttumus leimahtaa taas silmiini. Mitä varten se sitten tuli jos mä kerran saan sen olon niin ikäväksi?

— En mä millään pahalla. Mä olen pahoillani jos susta on tuntunut että mä jotenkin ahdistelen sua.

Nainen tarkkailee minua kulmiensa alta, kuin varkain saadakseen vastauksen johonkin, mihin minulla ei ole edes kysymystä.

—Mä en mielestäni ole kuitenkaan loukannu sua millään tavalla. Mikset sä vastannu mun viestiin?

Mä en sano mitään, tuijotan vain kiveykseen ja odotan että kysymys haihtuisi ilmasta. Nainen odottaa hetken mutta jatkaa sitten, näkee miten suljettu minun suuni on.

—Jos sä tahdot niin mä jätän sut kyllä rauhaan. Mutta sitäkö sä oikeasti sitten haluat?

Mä toivon, että nainen näyttäisi mieluummin vihaiselta kuin miltä se näyttää nyt. Sen kasvoilla on pelkkä kysymys, vaatimus, johon minä en voi vastata. En minä tiedä enää mitä minä haluan. Miten se voi edes luulla että mulla olisi antaa sille sellaisia vastauksia, kun se laittaa kaiken niin saatanan sekaisin koko ajan?

Hiljaisuus on hauras kuin kuivunut lehti, mutta tihenee läpitunkemattomaksi silmänräpäyksessä. En saata sanoa sanaakaan ja hetki juuttuu paikoilleen. Tuntuu heikolta, katse juoksentelee sinne tänne eikä löydä turvaa mistään. Painovoima särkyy pirstaleiksi, minä tempaudun niin kauas, etten näe naista. Mä en ole enää tässä. Ilma tuntuu muuttuvan vedeksi joka ei kannattele vaan painaa joka puolelta, mereksi joka pakottaa mantereet pysymään erillään. Ja jossain kaukana, loputtomiin ulottuvan lasin takana nainen odottaa minun vastaustani, takoo päästääkseen minut ulos, muttei saa pleksiä särkymään. Minä tunnen sen nyrkiniskujen aiheuttamat värähdykset ympärilläni, ne monistuvat pinnan alla ja iskeytyvät minuun oksettavalla voimalla ja pauhulla. Miksei se lopeta, eikö se tajua että jos se saa minut ulos se jää sen kaiken alle. Sirpaleet räjähtävät sen silmille, tulva syöksyy sen päälle ja minä joudun sen raivoisan veden vietäväksi, ei sellaisesta selviä. Mene pois.

Yhtäkkiä tunnen naisen pehmeän käden puristavan omaani. Tunnen oman ihoni sen ihoa vasten, toisilleen vieraat veret jotka takoutuvat ranteissa vastakkain. Minä tunnen naisen siinä ja samassa tunnen palaavani itse. Nainen vetää minut hellästi lähelleen. Se tuo huulensa varoen aivan lähelle omiani. Ilma välillämme ei liiku, sekin pidättää henkeään ja odottaa. Hitaasti, täristen, minä kuron umpeen ne sentit jotka ovat huultemme välissä, vien suuni naisen suulle. Ja kun nainen painaa omansa yhä tiukemmin ja janoisemmin vasten omaani, upottaa hampaansa huuliini ja antaa kielensä tunkeutua minuun, minä nousen mustasta vedestä riuhtoen pinnalle ja hengitän hädissäni haukkoen naisen sisälleni. Kierrän käteni naisen ympäri ja pidän kiinni kaikin voimin, etten enää hukkuisi. Se liu’uttaa toisen kätensä lanteilleni ja pitelee minua tiukasti. Minä rauhoitun.

— Siinähän sä taas olet.

Nainen silittää poskeani ja katselee minua hellästi. Se näyttää nyt tietävän mitä se ei ymmärrä, se ei esitä enempää kysymyksiä joihin en osaa vastata. Valo sen silmissä ei karju vaan asettuu väijyksiin nälkäisenä mutta kärsivällisenä. Se tietää, että sen täytyy odottaa. Raskas vesi väliltämme on poissa, nainen hymyilee sillä leikkisällä tavallaan taas ja minusta tuntuu kuin minulla olisi sisiliskoja vatsassa.

— Sä unohdit jotain silloin viimeksi.

— Ai..? Mä rypistän kulmiani, ei minulta omasta mielestäni ollut jäänyt mitään.

Nainen esittää yllättynyttä.

— Et kai sä väitä, ettei sun muistisi ole vieläkään palautunut..? Siinä tapauksessa sallit varmaan, että virkistän sitä vähän.

Nainen tarttuu minun leukaani koko kämmenellään, nostaa omia kasvojaan ylemmäs ja katsoo minuun luomiensa alta. Sen ilmeessä on uudenlaista terävyyttä, kun se tekee kädellään hyvin hitaasti mutta merkitsevästi pienen liikkeen, kuljettaa minun pääni nyökkäykseen. En voi olla henkäisemättä, kun naisen jäisen katseen ja minun säikähtäneiden silmieni välistä juoksee välähdyksenä hetki, jolloin minä annoin naiselle luvan itseeni.

— Tyttö pieni. Jos sä enää ikinä paiskaat oven kiinni mun edestäni, mä vannon, että sä tulet katumaan sitä.

Mä en saa selvää pilaileeko se vai uhkaako. Sen ääni on matala ja sen kynnet painautuvat minun ihooni, mutta sen huulilla on vino hymy ja silmissä tuikkivaa valoa.

— Mä tulen huomenna hakemaan sua.


Painan asuntoni oven kiinni ja rojahdan sitä vasten. Nyt kun nainen on poissa, sisiliskot sisälläni muuttuvat torakoiksi. Unohdan naisen, unohdan leikin, unohdan sen miten se sai minut pinnalle. Muistan vain itseni siellä pinnan alla, avuttomana ja rampana. Minua hävettää, hävettää niin että oma ihoni alkaa tuntua joltain puistattavan iljettävältä jota on räiskynyt päälleni. Mikä helvetti mulla on, miksi mä en osaa enää olla, miksi mä hajoan aina kun se nainen tulee lähelle?

Suunnaton raivo tarttuu kylmänä, kivisenä nyrkkinä sydämeen. Hakkaa sitä kylkiluihin, repii rinnasta ja raastaa vasten teräviä hampaita, jotka raatelevat siihen syviä, verta tihkuvia uria. Sulloo sen ruosteiseen häkkiin joka on niin ahdas, että saastaiset raudat painautuvat syvälle siihen ja ruhjottu lihas puristuu sykkien sen lomasta. Minua oksettaa. Mä tahdon huutaa muttei tälle ololle ole ääntä, ei mitään mahdollisuutta saada sitä ajettua ulos.

Mä olen tehnyt oman avaruuteni kuviollisesta tapetista ja hiilenharmaasta parketista, paikallisliikenteen tutuista linjoista ja ihmisistä, joiden kiertoradoille kartan joutumasta. Minä olen saanut kaiken mitä olen halunnut, ja odotan vieläkin, milloin se tekee minut onnelliseksi. Mä olen muovannut itsestäni elottoman kappaleen, joka sinkoilee tässä tilattomuudessa päämäärättä, kiertäen ainoastaan mustan reunoja sisällään. Kappaleen, joka jää näkymättömäksi joka kerta, kun joku menee suoraan sen läpi ja katoaa.
Raivo painaa kynteni reisieni lihaan, mä haluan repiä itseni kappaleiksi, repiä seinistä tapetit ja särkeä ikkunat. Mä en saatana kestä tätä enää. Hätä ulvahtelee vieraana suussani, pakottaa jäseniin nykiviä liikkeitä jotka eivät vie minua mihinkään, sotkee kasvot ja vääntää ne irvistykseen. Painan otsani eteisen lattiaan ja koetan pakottaa itseni niin liikkumattomaksi että kaikki menisi pois, pidätän hengitystäni ja puristan käsilläni kylkiluitani niin että sattuu.

Mä en ymmärrä miksi, mutta se nainen ei läpäisekään minua. Se tulee kiinni. Sen kosketuksen alla minä tunnen missä minun reunani todellisuudessa ovat. Minä näen itseni ja näen, että haluan minne tahansa pois.

Raivo näivettyy voimattomuudeksi, itku ei jaksa enää ravistaa. Kyyneleet vuotavat virtaamatta poskille kun revin ruhoni ylös lattialta ja raahaan sen vuoteeseen, hautaan kasvoni kylmään satiiniin.

Minä ymmärrän nyt, kenen takia se viha minussa oikeasti on. Ei täällä ole ketään muita.


Iltapäivä hiipii vuoteeni viereen ja ravistelee minut hereille. Kasvot tuntuvat aralta, turvonneelta lihalta, katse liian raskaalta kohdentaa mihinkään.

Puen aamutakin ylleni yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja vilkuilen varovasti avoimesta ovesta olohuoneeseen, etsien merkkejä siitä mikä sinne eilen tunkeutui. Mitään ei näy. Astelen aroin askelin eteiseen, laitan kengät ja takin oikeille paikoilleen. Kaikki on aivan niin kuin ennenkin, ja sitä on jostain syystä vaikea uskoa. Kehoa on raskaampi kantaa kuin muina päivinä, mutta sisältä tuntuu olevan jonkin paino poissa. Keitän kahvia ja kietoudun vilttiin yhä hämmästyneenä siitä, ettei mikään ympärillä ole hajonnut kappaleiksi.

Puhelimen viestiääni katkaisee täydellisen hiljaisuuden. Se on Tomi.

”Tuu juo kaljaa.”

Hymyilyttää. Hymy on uupunut, mutta se leviää kasvojani syvemmälle, sinne asti mihin kipu on pienemmäksi käperryttyään jättänyt tilaa. Vedän syvään henkeä ja teen lopullisen päätökseni.

”Ei pysty nyt. Mulla on illalla treffit.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti