12. Sidottuna

Nainen tuoksuu tutulta vieressäni vaikka on vieläkin vieras. Tuoksu tarttuu hyväillen hengitykseeni kun nainen liikauttaa kättään laittaakseen vaihteen päälle. Olen katsovinani ikkunastani ulos vaikkei siitä näe mitään, tuulilasinpyyhkijät työntävät siihen pieniä vallattomia puroja joihin katuvalojen oranssi sekoittuu. Nainen on hiljaa mutta minä kuulen että se hymyilee. Mä olen aivan helvetin hermostunut.

Nainen poistuu rampille ja kiihdyttää moottoritielle. Kuinkahan kauan vielä..? Havahdun vaivautuneisuudestani kun yhtäkkiä muistan jotakin.

— Minne me ollaan menossa?

— Mun luo tietenkin, miten niin?

— Sä sanoit että sä asut mun lähellä. Silloin kun saatoit mua miitistä.

Naisen kasvoille leviää virnistys ja se katsoo hetken hiljaa tietä ennen kuin iskee katseensa hetkeksi minun silmiini.

— Mä valehtelin.

Olen hiljaa taas. Levottomuus alkaa luikerrella vatsassani ja kuiskii säikyttäviä sanoja. Mitä minä oikeastaan edes tiedän tuosta naisesta? Itse asiassa aivan saamarin tyhmää luottaa, ettei se tekisi minulle mitään pahaa, nainen joka sanoo itseään sadistiksi. Ehkä minun ei olisi pitänyt lähteä sen mukaan.

Nainen huomaa muutoksen hiljaisuudessani, katsahtaa minuun ja laskee hymyillen kätensä reidelleni. 

— Älä huoli, en mä aio sua palotella. 

Näen miten nainen koettaa hetken pidätellä kieltään mutta antaa sitten periksi.

— Ei tullut jätesäkkejä matkaan. 

Nainen puhkeaa kirkkaaseen, kuplivaan nauruunsa. Se siirtää silittäen käden reideltäni ja kurkottaa hipaisemaan kämmenselällään poskeani.

— Ihan totta Elisa, sä olet turvassa mun kanssani. Mutta sä saat ja sun pitäisikin pelätä. 

Nainen hymyilee ilkikurisesti ja minä rauhoitun vähän. Ainakin alan epäillä naisen luotettavuuden sijaan omaa mielenterveyttäni, kun lähden tällaiseen hulluuteen.

Nainen kaartaa kaksikerroksisen omakotitalon pihaan ja ajaa auton katokseen. Minusta tuntuu, kuin minun jalkojani olisi kahdeksan, ja olen vähällä kompastua niihin kun yritän päästä autosta ulos. Nainen ottaa takapenkiltä kassin, astelee aivan viereeni ja kiertää kätensä taakseni ohjatakseen minut kohti etuovea. Sydän takoo levottomana vasten rintalastaa, mutta jokin minun päässäni asettuu aloilleen kun nainen koskettaa minua sillä tavalla, määrätietoisena ja ohjaten. Ei ole enää mitään hätää. 

Nainen avaa minulle oven ja kehottaa käymään sisään. Astun pieneen eteiseen ja ryhdyn riisumaan nilkkureitani. Vasemman vetoketju on taas tarttunut kiinni, raivostuttavaa. Suoristaudun hieman hengästyneenä saatuani kengän viimein taisteltua jalastani ja kuulen, miten ovi sulkeutuu takanani. Ennen kuin ehdin kääntyä takaisin naista kohti, minuun tartutaan takaapäin ja riuhtaistaan voimalla taakse. Henkeni salpautuu säikähdyksestä, ja nainen painaa pääni lujasti oikeaa olkaansa vasten. Kuulen korvissani naisen kiihtyneen sykkeen kun se pujottaa varmalla liikkeellä jotain pääni yli ja eteinen peittyy silmiltäni.

— Pysy paikallasi, nainen komentaa hiljaa, enkä minä uskalla hievahtaakaan kun se ryhtyy kuromaan pehmeää kangasta tiukemmin vasten kasvojani. 

— Noin on parempi. 

Nainen kerää hiukseni käteensä ja tukistaa tiukasti. Se tuo toisen kätensä kasvoilleni ja kuljettaa sen kevyesti koskettaen alas kaulalleni, hengittäen raskasta lämpöä korvani taa. Villakangastakkini putoaa painavana jalkojeni juureen. Nainen tarttuu yksitellen minua peittäviin kankaisiin ja vetää ne yltäni, paljastaa ihoni ja minä palelen. Rintaliivieni hakaset aukeavat, nainen riisuu alushousuni ja painautuu lämpimänä alastonta vartaloani vasten. Sen kädet vaeltavat vaatien kehollani, ottavat minut otteeseensa ja painavat pehmeinä minuun nopeasti heräävää halua. Äkkiä nainen irtautuu minusta ja astuu taemmas.

— No mutta, käy ihmeessä peremmälle. 

Jähmetyn ja odotan lisää ohjeita, täytyyhän sen antaa niitä. Minä olen sokeana ja alastomana vieraassa talossa, en muista enää edes missä suunnassa eteisen oven olin nähnyt ennen kuin nainen oli tarttunut minuun. 

Kuulen jonkin halkaisevan ilmaa ja kevyesti kirveltävän kosketuksen ihollani. Säpsähdän ja astun vaistomaisesti kauemmas naisesta. 

— Sinne juuri.

Sydän jyskyttäen alan ottaa varovaisia askeleita eteenpäin. Nainen ohjaa minua pienillä kevyillä näpäytyksillä, käskee välillä varomaan kynnystä. Tunnen itseni enemmän paljaaksi kuin ilman vaatteita kuuluisi olla. Koetan kiertää käsiäni ympärilleni mutta se ei auta, tiedän että olen niiden alla yhä esteetön naisen katseen kulkea. 

Jalkojeni alla viileä ja kova pinta muuttuu paksun maton pehmeyteen. 

— Pysähdy.

Lakkaan haparoimasta eteenpäin ja jään odottamaan mitä nainen tekee seuraavaksi. Kuulen ääniä, mutta kuulen ne huonosti korvissani pauhaavan veren takaa, en osaa sijoittaa niitä tilaan, en yhdistää esineisiin enkä naisen liikkeisiin. Pian nainen kuitenkin tulee luokseni. Se seisoo suoraan edessäni ja tunnen miten se vaatii katsettani, sanomatta sanaakaan. Kohotan leukaani hieman ja kallistan päätäni odottaen jännittyneenä, koettaen valmistautua mihin tahansa vaikkei minulla ole aavistustakaan mitä kaikkea se voi olla. Minä kohtaan naisen katseen eikä side silmilläni pysty sitä estämään.

— Sä tiedät miten tämä menee. Minä teen sinulla mitä tahdon. Jos sä olet eri mieltä, saat kaikin mokomin vastustella, mutta se ei auta. Käytät punaista sitten jos tahdot pysäyttää minut.

Naisen ääni on täynnä nautintoa. Hymy sen kasvoilla tekee tilan, jota en voi näkemällä hahmottaa, sen hymy kaikuu joka puolella minun ympärilläni. Minä kuulen, miten se leikittelee minun kiihottuneella odotuksellani, kieputtaa kepeästi sormiensa ympärille ne narut joita minuun punoo, nukkeensa. 

Nainen madaltaa äänensä kuiskaukseksi, ja mitään muuta ei hetkeen ole.

— Tänä iltana sinä kuulut minulle.

Sanat tuntuvat täyttävän minut päästä varpaisiin, täyttävän huoneen ja kadottavan kaiken sen ulkopuolella. Nainen on niin lähellä että haistan suolan sen ihossa, kuulen miten korsetin kangas liikkuu sen rintojen ihoa vasten hengityksen tahdissa. Eikä se silti koske minuun, sen ei ole aikomustakaan, ja minua melkein suututtaa kun ymmärrän sen. Se odottaa että minä painaudun siihen, ja se odottaa vaikka koko yön jos sen täytyy. Saatana.

Minä vaihdan painoa jalalta toiselle, hengitän turhautuneita puuskahduksia ja painan päätäni niskaani vasten. Tekee mieli repiä side silmiltäni ja lähteä helvettiin täältä, tai käskeä nainen painumaan sinne, unohtaa että olin koskaan suostunut tulemaan. Mutta minun lanteeni eivät pysy paikallaan, ne liikkuvat naista kohti ja tunnen reisieni ihon kostuneen. Tajuan, että se mitä todella tahdon on antaa periksi, ja se suututtaa minua enemmän kuin mikään mitä nainen saattaisi tehdä.

Nainen hymähtää huvittuneena.

— Luuletko sä todella, etten mä näe miten kiimassa sinä olet? Tuollainen avuton pikku lutka...

Naisen karkeat sanat nirhaisevat poikki remmit joilla olen itsessäni kiinni. Heikko voihkaisu takertuu ilmaan jota hengitän ja pakenee minusta kun polveni antavat myöten. Heittäydyn voimattomana kohti naista, joka kietoo sylinsä ympärilleni suurempana ja vahvempana kuin sen keho on. Ja samassa minä kutistun, surkastun niin pieneksi että minut voisi helposti litistää sormiensa välissä eikä kukaan tietäisi että minua on koskaan ollutkaan. Nainen silittää selkääni ja pitelee päätäni hellästi olkapäätään vasten, suukottaa minua otsalle. 

— Hyvä tyttö. 

Juuri kun tunnen alkavani toipua siitä valtavasta harppauksesta jonka olen tehnyt itseni yli naisen luo, sen kosketus ihollani muuttuu. Sormenpäät vaihtuvat kynsiin selässäni ja päänahassani. Nainen painaa kasvonsa vasten omiani ja suutelee minua hampaillaan, upottaa ne sinne missä ei ole ihoa ja imee veren makua suuhuni. Pelkään vetäytyä ja pelkään antaa sen jatkaa, ynisen anomuksia jotka eivät pääse suustani ulos. Nainen puree ja vetäytyy vasta kun tunnen huuleni turpoavan, suukottaa suutani lakattuaan satuttamasta sitä. Minä tunnen sen hymyn taas ja se tarttuu minunkin huuliini, mutta käännän pääni ja koetan kätkeä sen. Nainen liikkuu kauemmas minusta, ja kuulen jonkin raskaan putoavan pehmeälle pinnalle. Tunnistan äänen heti. Minä kuulen köydet. 

Nainen alkaa sitoa minua, muttei sommittele solmujaan niin kuin edellisellä kerralla. Nyt sen otteet ovat kovemmat, se tahtoo vain laittaa minut kiinni eikä tehdä minusta kaunista. Köydet kurovat kyynärpääni ylös sivuille ja kiertyvät rintojeni välistä niskaan. 

— Alas, nainen sanoo yksinkertaisesti.

Minä taitan polvet alleni pehmeälle matolle epävarmana siitä, teenkö varmasti niin kuin se tahtoo, varoen jokaista liikahdustani. Nainen laskeutuu viereeni ja tarttuu tiukasti solmimaansa punokseen, riuhtaisee minut lähelleen ja upottaa hampaansa kaulaani. Yllätyn niin, että huuliltani karkaa kova huudahdus. Minua harmittaa ja nolottaa vähän, mutta nainen ei kiinnitä siihen pienintäkään huomiota. Se työntää minut selälleni ja alkaa sitoa polviani koukkuun. 

Nainen on nyt minun avoimien reisieni välissä. Yhtäkkiä side silmieni edessä tuntuu piilolta, luoden lohdullisen illuusion siitä ettei minua nähdä jollen minäkään näe. Minä keskitän kaiken huomioni pimeyteen, yritän olla tuntematta köyttä jonka nainen kiristää pakottamaan polveni kauas toisistaan. Yritän olla ajattelematta sitä, että nainen näkee nyt minusta kaiken mitä voi silmin nähdä, näkee miten minun kehoni vastaa sen luomiin ärsykkeisiin kun se alkaa koskea minua.

Minä kiepun naisen kosketuksessa kuin lehti tuulessa. En pysty sanomaan, lennänkö vai putoanko, en minne seuraavaksi päädyn, tai kuinka kauas siitä missä vielä äsken olin. Nainen puree minua paikoista joihin minua ei ole koskaan ennen satutettu, löytää arkaa, koskematonta ihoa joka puolelta minua. Tuo välillä vartalonsa painon päälleni ja suukottelee, silittää minut tyynnyksiin ennen kuin hyökkää taas. Kipu juoksee pitkin suoniani, patoaa veren kun nainen tunkeutuu ihooni kynsin ja hampain, ja kun veri pääsee taas valloilleen, sen kuohu kutittaa minut humalaan. Nainen vie kätensä jalkojeni väliin ja hyväilee minut reunalle aina uudestaan, huudan ja haluan jo pudota mutta se vetää minut takaisin, ottaa kosketuksensa minulta pois ja muuttaa sen taas toisenlaiseksi nauraen minun turhautumistani. Minä riuhdon itseäni köysissä kauemmas naisesta ja naisen luo, haluan ja pelkään sitä niin valtavasti että oman ihoni rajat alkavat tuntua ahtailta. Minuun ei sovi näin paljon, minä en kestä, ja kuitenkin haluan koko ajan enemmän ja vihaan sitä etten saa. 

Nainen tuntuu joko pysäyttäneen ajan tai juoksuttaneen sitä huvikseen tunteja eteenpäin, kun lopulta herättää minut hypnoosistaan. Se riuhtaisee yhdellä nopealla liikkeellä siteen silmiltäni, ja vaikka huoneessa on vain pehmeää, hämärää valoa, se sokaisee minut. Räpyttelen ja haukon henkeäni, koetan katsettani arastellen etsiä tilasta muotoja jotka kävisivät järkeen, mutta nainen tuo kasvonsa omieni ylle enkä näe vieläkään mitään muuta kuin sen. Tunnen sen katsovan minua silmissään nautinnollista, riivattua hymyä, aavistan sen aikovan jälleen jotain, mutta olen vuotavine silmineni ja paikoilleni sidottuna täysin avuton. Se suutelee minua, ei satuttaakseen tällä kertaa vaikka sen kynnet painuvatkin samalla kirveltäen syvälle päänahkaani. Nainen painaa polveaan lujasti häpyäni vasten ja antaa oman halunsa valua minuun, valua lävitseni ja vetenä jalkojeni väliin. Hetken se on hallitsemattomassa himossani minun kanssani, antaa vallan sille halulle jota ei tarvitse hillitä. 

Mutta se hetki ei kestä kauan. Juuri kun alan kaivata käsiäni vapaiksi jotta voisin koskettaa naista myös, se hakee viereltäni jotain otteeseensa. Nainen kohottautuu ja värähdän, ilma tuntuu ilman naisen lämpöä viileältä paljaalla ihollani. Näen nyt että naisella on kädessään pitkä, musta raippa, ilmeisesti sama jolla se oli ohjannut minua aiemmin. Raipan kärki hivelee kevyesti ihoani, alkaa kasvoistani ja hiipii rintojeni ja vatsani yli hävylleni. Säikähdys syöksyy silmiini ja huomaan naisen odottaneen sitä hetkeä, nautiskelevan minun kauhustani tajutessani mitä seuraavaksi tapahtuu. Yritän vaistomaisesti vetää jalkojani yhteen suojakseni, mutta köydet estävät sen. Nainen odottaa, antaa minun pelkoni kasvaa kovemmaksi kuin tulevat iskut. Sitten nainen lyö. 

Ensimmäiset iskut hävylleni ovat kevyempiä, ehdin helpottua ja luottaa kestäväni. Mutta iskut kovenevat nopeasti ja niitä alkaa tulla tiheämmin. Tiedostan hämärästi naisen seuraavan herkeämättä kättensä jälkeä kasvoillani, minun kipuani ja kauhuani. Kun kipu käy niin kovaksi että koetan epätoivoisesti kääntää koko vartaloani siitä poispäin, nainen antaakin raipan purra reisiäni, iskee kohtiin joita en saa piiloon. Minun ihoni kirvelee ja polttaa, minun tulee kauttaaltaan kuuma ja hätä nousee hien mukana iholleni. Voihkin ja vingun, haen naisen katseen ja anon sanoitta sitä lopettamaan, mutta se ei aio. Se iskee muutaman kerran hiljemmin, niin että luulen taas kestäväni ja koventaa sitten otteitaan jälleen. Minun voihkeeni muuttuu nyyhkytykseksi ja nainen lyö viimeiset kerrat, lyö lujaa ja laskee sitten raippansa. Koko kehoni sulaa köysissä veltoksi ja voimattomaksi. Kyyneleet valuvat poskillani, hiipuva kipu jyskyttää reisilläni ja hävylläni, ja rinnassani takoo vauhkoontunut sydän. 

Nainen asettuu jalkojeni väliin ja katselee minua levollisena kuin jotain sanomattoman kaunista maalausta ihaillen ja jollain lailla kunnioittaen. Aivan kuin se olisi ylpeä siitä mitä on saanut aikaan, ylpeä minusta kivustani väsyneenä ja sottaantuneena. Se tuntuu hyvältä, vaikken pystykään sitä hyväksymään. Minusta se on pahasti väärässä jos jotain kaunista minun tilassani näkee, minua pikemminkin hävettää. Tunnen levinneen maskaran kuivuvan poskillani ja pelkään, että olen siistinyt karvoitukseni huolimattomasti tai että köydet painavat minuun rumia muotoja. Muistan taas olevani alaston ja auki naisen edessä, mutta olen liian uupunut sen katsetta pakenemaan. Nainen nojautuu hieman eteenpäin, suipistaa punaista suutaan ja antaa syljen valua pitkänä norona suoraan minun jalkojeni väliin. Se levittää kädellään sylkensä minuun, sekoittaa sen omiin vesiini, hyväilee ja työntää sormiaan hitaasti sisälleni. Suljen silmäni, suljen naisen tilastani pois ja annan vain jälleen kasvavan haluni jäädä. Sormet liikkuvat sisälläni yhä nopeammin ja ne täyttävät minut, hyväily muuttuu vaativammaksi. 

Tällä kertaa nainen ei estä minua vaan antaa minun pudota, antaa minun tulla kämmenselkääni purren ja voipuneena huutaen.

11. Luolahommia

Käännyin Anun omakotitalon pihalle ja olin varsin rennoissa tunnelmissa. Soitin ovikelloa ja tunnistin Anun silhuetin savulasin takaa. Hän avasi oven ja näytti varsin viehkeältä. Anun olemus heitti näkymättömiä ajatuksia nivusiini ja ne tuntuivat taivaallisilta. Olin yllättynyt Anusta, sillä tällä kertaa hänellä ei ollut t-paitaa, joskin samalla hetkellä ymmärsin, että ehkäpä t-paidat olivatkin Anun jatkuvaa herutustaktiikkaa. Hän oli meikannut itsensä hillitysti, hiukset olivat auki ja laskeutuivat kauniista hartioille. Hänelle oli yksinkertaiset paksusankaiset lasit silmillään ja ne sopivatkin mielestäni Jarkan kotiopettaja-fantasiaan. Hänellä oli hihaton havunvihreä lyhyt mekko päällään ja nailonien peittämät sääret. Kun kurkkasin hänen vesirajaansa, en voinut välttyä pohdiskelulta, olisiko alla kenties steikkarit vai sukkanauhaliivit. Anu löi punaviinilasin kouraani, antoi suukon poskelleni ja kuiskasi Kiva kun tulit, toivottavasti minäkin!

Anu otti kädestäni kiinni ja ohjasi minut välieteisen ja eteisen läpi hämyiseen olohuoneeseen. Vilkuilin ympärilleni sekä uteliaana asunnosta mutta etsien myös Anun miestä. Olohuone oli avara sekä niukasti kalustettu. Muutenkin huone vaikutti värittömältä, mutta se saattoi johtua myös valaistuksesta. Seinät huusivat tyhjyyttään lukuun ottamatta yhtä ilmapuntaria ja jonkin veneen vanhaa ruoria. Olohuoneessa oli myös divaanisohva, jonka läheisyydessä pieni televisio seisoi pöydällä. Varsinaisen pöydän virkaa hoiti vanha puinen valkoinen merimiesarkku, joka oli hienosti sijoiteltuna ison valkoisen taljan päällä. Korviini soljui hiljaa jokin kotimainen artisti, jonka pelkäsin olevan joko Juha Tapio tai Jonne Aaron. Mieluummin painelisin Metallican tahtiin.

Anu keinui edessäni eteenpäin, ja aloin varmistua siitä, että hameen alta löytyisi steikkarit. Hän suuntasi kohti arkkua ja käännähti sen edessä ympäri neniemme melkein koskettaessa toisiaan. Hän nosti viinilasi kasvojensa eteen ja sanoi

- Otetaanko? 

- Kivalle kokemukselle? Vastasin. 

Kilautimme lasimme yhteen. 

- Sille.

Otin hitaasti lasistani viiniä, imaisin suussani siihen vähän ilmaa lisää ja maistelin. Viini maistui hyvältä, ja jo pelkkä maku rentoutti minua. Maistellessani Anu oli laskenut lasinsa lattialle ja istunut arkun reunalle eteeni. Hän levitty seksikkäästi hieman jalkojaan, mutta arvoitukseni säilyi. Hän siirsi kätensä suoran housujeni vetoketjulle ja alkoi avata sitä hitaasti. Yritin keksiä jotain järkevää sanottavaa. Kannattaisikohan olla ihan hiljaa?

- Taidat olla toiminnan nainen?

- Hsss….

Olisi pitänyt valita hiljaisuus. Hän avasi vetoketjuni upealla varmuudella ja kaivoi kaluni esiin. Hän piteli sitä käsissään, silitteli, pyöritteli, kosketteli ja antoi suukon.

- Tykkään sileistä kaluista. Hän sanoi.

Päätin pysyä hiljaisuudessa, mutta kiitin Jarkkaa. Anu avasi vyöni ja upean kiireettömästi riisui housujani. Huomasin nauttivani joka hetkestä tässä esileikissä. Sanattomasti nostin jalkojani hänen pujottaessa lahkeet pois päältäni. Hän siirsi housuni hitaasti sohvalle. Omasta mielestäni näytin koomiselta puuvillaisissa boksereissani puolijäykän kaluni kurkkiessa. Onneksi Anu oli eri mieltä. Hän jatkoi hidasta leikkiään ja poisti bokserini housujeni viereen. Hän otti kaluni käteensä ja nosti hymyilevän katseensa kohti minua. Katsoin häntä alaspäin, ja se tuntui hyvältä. Hän selvästi haastoi minua silmillään ja teoillaan runkatessa minua hellästi kädellään katseensa samaan aikaa porautuen silmiini. Päätin voittaa tämän erän. Hän keskittyi kaluuni ja antoi sille hellän suukon, toisen ja kolmannen. Viimeisin osui aivan sileän kaluni neitseelliseen juureen ja se tuntui taivaalliselta. Pudotin melkein viinilasini.

Anu jatkoi kaluni työstämistä ensin kevyesti huulillaan ja hetken päästä suullaan. Kiireettömästi hän ensin maiskutteli terskaani, varttani ja myöhemmin iski koko syvyytensä voimin. Kun hänen huulensa pureutuivat kaluni tyveen, tipuin pehmeää strasseliin, mutta jäykkänä kuin rautakanki. Minun oli pakko laskea käteni hänen olalleen, jolloin hän nostikin katseensa, kaluni yhä hänen suussaan ja kysyi silmillään muka niin viattomasti mitä? Kerroin haluavani laskea viinilasin, jolloin hän otti sen, kaluni yhä suussaan ja laski lasin viereensä. Hän kysyi uudestaan silmillään, ja minä sain sanotuksi illan parhaan lainin, jatka ole hyvä. Tämä tyttö jatkoi, kuin ei olisi saanut tikkaria ikinä tai ainakaan vuosiin, mutta tilannehan saattoi olla juuri se. Minun oli hetken päästä pakko vetäytyä ja lopettaa tämä upea toimitus, sillä muuten olisin purkautunut hänen suuhunsa enkä ollut varma olisiko minusta jatkoeriin tänään.

Anu selvästi ymmärsi yskän ja kaivoi jostain asunsa sopukoista kondomin, jonka hän taitavasti pyöritti paikoilleen. Hän laskeutui kevyesti arkun päälle selälleen ja nosti hameensa ylös, jolloin ilokseni huomasin arvanneeni steikkarit oikein ja hänen kauniin sileän häpynsä. Pohdin, että pieni jarruttelu voisi tehdä maineelleni hyvää ja polvistuin Anun jalkojen väliin. Suukottelin hellästi hänen sisäreisiään ja innostuin jatkamaan, kun kuulin hänen hengityksensä kiihtyvän. Lähestyin pikkuhiljaa hänen pyhintään ja yritin olla mahdollisimman kiusoitteleva. Lopulta lipaisin kieleni kärjellä hänen klitoristaan, ja hän painoi välittömästi lantionsa naamaani vasten. Huomasin nauttivani suunnattomasti tästä vallantunteesta, jonka sain aikaan pelkästään kielelläni ja niinpä vetäydyinkin kauemmaksi. Kun Anun lantio oli rauhoittunut, palasin takaisin ja minun olisi tehnyt mieli sanoa hänelle, että pitäisi lantionsa paikoillaan, mutta en kehdannut. Painoin kieleni takaisin hänen klitorikselleen, nuolin, pyörittelin ja imin sitä. Anu voihki koko ajan enemmän ja enemmän.

Oma seisokkini tuntui saaneen eeppistä kovuutta ja pelkäsin räjähtäväni. Nousin seisomaan ja painoin kaluni Anun häpyhuulille. Laskin toisen käteni hänen rinnalleen, etsin kovettuneen nännin ja puristin sitä hellästi painautuen samalla hänen sisäänsä. Enää en ollut huolestunut kumin mahdollisesti viemästä herkkyydestä vaan olin ainoastaan huolestunut siitä että laukeaisin alle viiden työnnön. Niin olisi varmaan tapahtunutkin, jos en olisi huomannut liikettä silmäkulmassani ja koko kostutettu strasselini syttyi tuleen.

Olin jo autuaasti nauttinut täysillä tilanteesta ja kiimassani unohtanut koko aviomiehen. Nyt minulle tuli mieleen mainoksessa oleva Duracell-pupu, joka heiluttaa lantiotaan loputtomasti toisten heikompien hyytyessä. Käänsin katseeni varjosta pois ja puristin tiukemmin rinnasta. Nyt toivoinkin, että seuraavat viisi työntöä riittäisivät. Toisin kävi, ja tulollaan ollut orgasmini katosi kuin pakolainen Anttilaan, Jarkkaa lainatakseni. Positiivista oli, että Anu ei ymmärtänyt tilanteesta tuon taivaallista. Hän piti silmänsä kiinni - onneksi, ja minä toivoin, että pupun patterit kestävät. Päästelin parastani ja toivoin, että Anu pääsisi maaliin. Se ei hänen ääntelystään päätellen toivottavasti ollut kaukana.

Varjo lähestyi lähestymistään, ja jopa tunsin ilmanväreen miehen siirtyessä ohitseni ja polvistuessa Anun pään taakse. Minä katsoin naama hiessä tätä absurdia näytelmää, ja lantioni alkoi huutaa hoosiannaa. Mies laski kätensä Anun poskelle, ja heidän katseensa kohtasivat. Mies laskeutui Anun huulille, ja heidän huulensa koskettivat hellästi voihkimisen keskellä. Anu katsoi tiukasti miehensä silmiin, ja mies laski toisen kätensä naisensa rinnalle ja toisen minun käteni päälle ja puristi niillä lujaa. Anu sulki silmänsä ja voihkinta kiihtyi. Minun hydrauliikkani alkoi pettää. Mies tiesi mitä tehdä naisensa rinnoilla eikä aikaakaan, kun Anun selkä kaareutui ja hän huusi rakas, rakas, RAKAS! Katseeni kohtasi miehen kanssa ensimmäisen ja viimeisen kerran koko illan aikana, ja hän iski minulle silmää. Minun matoni vetäytyi pesäänsä.

10. Pinnan alla

Unohdan jälleen yhden täysin samantekevän päivän ruuhkabussin penkille ja tuupin itseäni kohti kotiovea. Kaivan avainnipun valmiiksi käteeni ja painan katseeni nähdessäni silmäkulmastani alakerran naapurin lähestyvän ovea samaan aikaan talon toiselta seinustalta. Teeskentelen, etten huomaa ja nopeutan askeliani matkalla ovelle. Ei tee mieli moikkailla ketään.

Kotona odottaa hiljaisuus ja loputon määrä aikaa kulutettavaksi. Ja kuitenkin se olen aina vain minä, joka kulun.

Pieni, avaamaton kirjekuori tuijottaa minua väsymättä näytön vasemmasta yläkulmasta. Minä tiedän kyllä, kuka sen on toimittanut minun vaivoikseni. Aina välillä nappaan tabletin käteeni, kiskaisen alasvetovalikon auki ja jähmetyn katsomaan kuin noiduttuna automaattisen viestin välittämää loitsua, joka saa sydämeni valahtamaan jääkylmäksi: NeferNefer on lähettänyt sinulle yksityisviestin. Hautaan laitteen sohvatyynyjen alle. Mä haluaisin tietää, mutten kestä katsoa, pelkään että se nainen saisi minut taas heikoksi pelkällä viestillä.

Sillä naisella on inhottava tapa tulla jotenkin liian lähelle, se hermostuttaa minua. Sen seurassa mä tulen niin tietoiseksi itsestäni että minun on mahdottomuus olla luontevasti. Ihan kuin se jotenkin läpivalaisisi mua koko ajan, kiinnittää huomion kaikkeen minussa ja tutkii sitä häpeilemättä niin kuin sillä olisi siihen joku oikeuskin. Puhuu, kysyy ja koskee kuin olisi tuttu, ilman minkäänlaista säällistä etäisyyttä. Mä en yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa normaalisti, tunnun täysin vieraalta itselleni. Minä en hallitse itseäni kun se tulee ja saa minut hukkaamaan joka ainoan järkevän ajatuksen päästäni, tuntemaan itseni säälittäväksi rääpäleeksi joka ei saa sanaa suustaan. En minä ole sellainen. Sillä naisella ei ole aavistustakaan, kuka minä olen, ja silti se on minusta muka niin helvetin kiinnostunut. Mitä se oikein meinaa?

Enkä minä voi sietää sitä, että kaikesta huolimatta siinä on jotain, mikä vetää minua puoleensa. Se tuntuu tarttuneen minun ihoonikin. Kun vien käteni lakanoiden viileydestä omaan lämpööni, tunnen sen naisen kosketuksena enkä omanani enää. Laukean kerta toisensa jälkeen naisen paino päälläni, käsi painautuneena salpaamaan hengitykseni ja sormet sisälläni. Minä en tajua mikä minua oikein vaivaa. Saisinhan minä nyt herranjumala jonkun paremmankin. Jonkun, jonka kanssa minun ei olisi vaikea olla, ja joka ei saisi minua suuttumaan joka kerta kun näen sen. Jonkun sellaisen kuin... Ihan kenet vaan.

Tyynyjen alta kuulu vaimea vihellys ja kirjekuori saa seurakseen toisen. Se ei näköjään aio luovuttaa. Vedän syvään henkeä ja kerään kaiken rohkeuteni. Mä luen sen vain äkkiä ja sitten se on ohi.

”Ok, mä ymmärrän kyllä vihjeen :) Ehtisitkö sä kuitenkin näkemään pikaisesti, musta olis kiva päättää tämä kasvostusten niin ei jäis mitään kiusallisuutta.”

Vatsanpohjaa puristaa oudosti jokin pettymyksen tapainen. Ajatus naisen näkemisestä näissä merkeissä ei liiemmin houkuttele, mutta kaipa se sitten olisi aikuismainen tapa hoitaa asia. Sen jälkeen minä voin unohtaa koko jutun. Tämän täytyy olla paras niin.


Odotan naista alaoven edessä. Olen liian levoton istuutumaan, vilkuilen hermostuneesti ympärilleni miettien mistä suunnasta nainen mahtaisi ilmestyä. Viimein kuulen naisen askeleet, tunnen sen korkojen rytmin heti. Käännyn äänen suuntaan ja nainen on siinä edessäni kauniimpana kuin koskaan. Se on jättänyt hiuksensa auki, ilta-aurinko paistaa punaisen läpi ja kehystää sen kasvot valolla.

Nainen tulee luokseni hymyillen ja kohottaa kätensä halaukseen säikäyttäen minut saman tien suunniltani taas. Vavahdan, kun se kietoo kätensä ympärilleni, ja nostan omiani kömpelösti kohti sen selkää. Yritän vetäytyä pikaisesti pois, mutta nainen ei päästä. Se painautuu koko kehollaan minua vasten ja tervehtii äänessään lämpöä joka kylmää minun selkäpiitäni.

Nainen huomaa minun jäykistyvän entisestäni ja vetää sylinsä pois. Se katsoo minua hämmentyneen näköisenä ja alkaa nauraa. Sen nauru on heleä ja kirkas, kuin ikkunaruutua pitkin juoksevia sadepisaroita.

— Miten sä aina saatkin mut tuntemaan itseni joksikin tunkeilijaksi?

Punastun ja pudotan katseeni kiveykselle. Suuttumus leimahtaa taas silmiini. Mitä varten se sitten tuli jos mä kerran saan sen olon niin ikäväksi?

— En mä millään pahalla. Mä olen pahoillani jos susta on tuntunut että mä jotenkin ahdistelen sua.

Nainen tarkkailee minua kulmiensa alta, kuin varkain saadakseen vastauksen johonkin, mihin minulla ei ole edes kysymystä.

—Mä en mielestäni ole kuitenkaan loukannu sua millään tavalla. Mikset sä vastannu mun viestiin?

Mä en sano mitään, tuijotan vain kiveykseen ja odotan että kysymys haihtuisi ilmasta. Nainen odottaa hetken mutta jatkaa sitten, näkee miten suljettu minun suuni on.

—Jos sä tahdot niin mä jätän sut kyllä rauhaan. Mutta sitäkö sä oikeasti sitten haluat?

Mä toivon, että nainen näyttäisi mieluummin vihaiselta kuin miltä se näyttää nyt. Sen kasvoilla on pelkkä kysymys, vaatimus, johon minä en voi vastata. En minä tiedä enää mitä minä haluan. Miten se voi edes luulla että mulla olisi antaa sille sellaisia vastauksia, kun se laittaa kaiken niin saatanan sekaisin koko ajan?

Hiljaisuus on hauras kuin kuivunut lehti, mutta tihenee läpitunkemattomaksi silmänräpäyksessä. En saata sanoa sanaakaan ja hetki juuttuu paikoilleen. Tuntuu heikolta, katse juoksentelee sinne tänne eikä löydä turvaa mistään. Painovoima särkyy pirstaleiksi, minä tempaudun niin kauas, etten näe naista. Mä en ole enää tässä. Ilma tuntuu muuttuvan vedeksi joka ei kannattele vaan painaa joka puolelta, mereksi joka pakottaa mantereet pysymään erillään. Ja jossain kaukana, loputtomiin ulottuvan lasin takana nainen odottaa minun vastaustani, takoo päästääkseen minut ulos, muttei saa pleksiä särkymään. Minä tunnen sen nyrkiniskujen aiheuttamat värähdykset ympärilläni, ne monistuvat pinnan alla ja iskeytyvät minuun oksettavalla voimalla ja pauhulla. Miksei se lopeta, eikö se tajua että jos se saa minut ulos se jää sen kaiken alle. Sirpaleet räjähtävät sen silmille, tulva syöksyy sen päälle ja minä joudun sen raivoisan veden vietäväksi, ei sellaisesta selviä. Mene pois.

Yhtäkkiä tunnen naisen pehmeän käden puristavan omaani. Tunnen oman ihoni sen ihoa vasten, toisilleen vieraat veret jotka takoutuvat ranteissa vastakkain. Minä tunnen naisen siinä ja samassa tunnen palaavani itse. Nainen vetää minut hellästi lähelleen. Se tuo huulensa varoen aivan lähelle omiani. Ilma välillämme ei liiku, sekin pidättää henkeään ja odottaa. Hitaasti, täristen, minä kuron umpeen ne sentit jotka ovat huultemme välissä, vien suuni naisen suulle. Ja kun nainen painaa omansa yhä tiukemmin ja janoisemmin vasten omaani, upottaa hampaansa huuliini ja antaa kielensä tunkeutua minuun, minä nousen mustasta vedestä riuhtoen pinnalle ja hengitän hädissäni haukkoen naisen sisälleni. Kierrän käteni naisen ympäri ja pidän kiinni kaikin voimin, etten enää hukkuisi. Se liu’uttaa toisen kätensä lanteilleni ja pitelee minua tiukasti. Minä rauhoitun.

— Siinähän sä taas olet.

Nainen silittää poskeani ja katselee minua hellästi. Se näyttää nyt tietävän mitä se ei ymmärrä, se ei esitä enempää kysymyksiä joihin en osaa vastata. Valo sen silmissä ei karju vaan asettuu väijyksiin nälkäisenä mutta kärsivällisenä. Se tietää, että sen täytyy odottaa. Raskas vesi väliltämme on poissa, nainen hymyilee sillä leikkisällä tavallaan taas ja minusta tuntuu kuin minulla olisi sisiliskoja vatsassa.

— Sä unohdit jotain silloin viimeksi.

— Ai..? Mä rypistän kulmiani, ei minulta omasta mielestäni ollut jäänyt mitään.

Nainen esittää yllättynyttä.

— Et kai sä väitä, ettei sun muistisi ole vieläkään palautunut..? Siinä tapauksessa sallit varmaan, että virkistän sitä vähän.

Nainen tarttuu minun leukaani koko kämmenellään, nostaa omia kasvojaan ylemmäs ja katsoo minuun luomiensa alta. Sen ilmeessä on uudenlaista terävyyttä, kun se tekee kädellään hyvin hitaasti mutta merkitsevästi pienen liikkeen, kuljettaa minun pääni nyökkäykseen. En voi olla henkäisemättä, kun naisen jäisen katseen ja minun säikähtäneiden silmieni välistä juoksee välähdyksenä hetki, jolloin minä annoin naiselle luvan itseeni.

— Tyttö pieni. Jos sä enää ikinä paiskaat oven kiinni mun edestäni, mä vannon, että sä tulet katumaan sitä.

Mä en saa selvää pilaileeko se vai uhkaako. Sen ääni on matala ja sen kynnet painautuvat minun ihooni, mutta sen huulilla on vino hymy ja silmissä tuikkivaa valoa.

— Mä tulen huomenna hakemaan sua.


Painan asuntoni oven kiinni ja rojahdan sitä vasten. Nyt kun nainen on poissa, sisiliskot sisälläni muuttuvat torakoiksi. Unohdan naisen, unohdan leikin, unohdan sen miten se sai minut pinnalle. Muistan vain itseni siellä pinnan alla, avuttomana ja rampana. Minua hävettää, hävettää niin että oma ihoni alkaa tuntua joltain puistattavan iljettävältä jota on räiskynyt päälleni. Mikä helvetti mulla on, miksi mä en osaa enää olla, miksi mä hajoan aina kun se nainen tulee lähelle?

Suunnaton raivo tarttuu kylmänä, kivisenä nyrkkinä sydämeen. Hakkaa sitä kylkiluihin, repii rinnasta ja raastaa vasten teräviä hampaita, jotka raatelevat siihen syviä, verta tihkuvia uria. Sulloo sen ruosteiseen häkkiin joka on niin ahdas, että saastaiset raudat painautuvat syvälle siihen ja ruhjottu lihas puristuu sykkien sen lomasta. Minua oksettaa. Mä tahdon huutaa muttei tälle ololle ole ääntä, ei mitään mahdollisuutta saada sitä ajettua ulos.

Mä olen tehnyt oman avaruuteni kuviollisesta tapetista ja hiilenharmaasta parketista, paikallisliikenteen tutuista linjoista ja ihmisistä, joiden kiertoradoille kartan joutumasta. Minä olen saanut kaiken mitä olen halunnut, ja odotan vieläkin, milloin se tekee minut onnelliseksi. Mä olen muovannut itsestäni elottoman kappaleen, joka sinkoilee tässä tilattomuudessa päämäärättä, kiertäen ainoastaan mustan reunoja sisällään. Kappaleen, joka jää näkymättömäksi joka kerta, kun joku menee suoraan sen läpi ja katoaa.
Raivo painaa kynteni reisieni lihaan, mä haluan repiä itseni kappaleiksi, repiä seinistä tapetit ja särkeä ikkunat. Mä en saatana kestä tätä enää. Hätä ulvahtelee vieraana suussani, pakottaa jäseniin nykiviä liikkeitä jotka eivät vie minua mihinkään, sotkee kasvot ja vääntää ne irvistykseen. Painan otsani eteisen lattiaan ja koetan pakottaa itseni niin liikkumattomaksi että kaikki menisi pois, pidätän hengitystäni ja puristan käsilläni kylkiluitani niin että sattuu.

Mä en ymmärrä miksi, mutta se nainen ei läpäisekään minua. Se tulee kiinni. Sen kosketuksen alla minä tunnen missä minun reunani todellisuudessa ovat. Minä näen itseni ja näen, että haluan minne tahansa pois.

Raivo näivettyy voimattomuudeksi, itku ei jaksa enää ravistaa. Kyyneleet vuotavat virtaamatta poskille kun revin ruhoni ylös lattialta ja raahaan sen vuoteeseen, hautaan kasvoni kylmään satiiniin.

Minä ymmärrän nyt, kenen takia se viha minussa oikeasti on. Ei täällä ole ketään muita.


Iltapäivä hiipii vuoteeni viereen ja ravistelee minut hereille. Kasvot tuntuvat aralta, turvonneelta lihalta, katse liian raskaalta kohdentaa mihinkään.

Puen aamutakin ylleni yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja vilkuilen varovasti avoimesta ovesta olohuoneeseen, etsien merkkejä siitä mikä sinne eilen tunkeutui. Mitään ei näy. Astelen aroin askelin eteiseen, laitan kengät ja takin oikeille paikoilleen. Kaikki on aivan niin kuin ennenkin, ja sitä on jostain syystä vaikea uskoa. Kehoa on raskaampi kantaa kuin muina päivinä, mutta sisältä tuntuu olevan jonkin paino poissa. Keitän kahvia ja kietoudun vilttiin yhä hämmästyneenä siitä, ettei mikään ympärillä ole hajonnut kappaleiksi.

Puhelimen viestiääni katkaisee täydellisen hiljaisuuden. Se on Tomi.

”Tuu juo kaljaa.”

Hymyilyttää. Hymy on uupunut, mutta se leviää kasvojani syvemmälle, sinne asti mihin kipu on pienemmäksi käperryttyään jättänyt tilaa. Vedän syvään henkeä ja teen lopullisen päätökseni.

”Ei pysty nyt. Mulla on illalla treffit.”

9. Puutarha

Miten valmistautua hoitamaan seksuaalisesti oman työpaikan assari, jota kaikki työpaikan miehet kuolaavat, kun hänen miehensä “seuraisi” toimitustani vierestä? Jameson-pullo kuiskutteli minulle kaapin päältä, mutta onneksi ymmärsin pitää näppini siitä erossa. Jälkikäteen alkoholi saattaisi pimentää sopivasti kaikki muistot. Olin joutunut ärsyttävään tilanteeseen, koska en ollut saanut sanotuksi Jarkalle minne olin menossa, vaan hän yhä luuli minun huristelevan lähiöön. Lisäksi hän oli vaatimalla vaatinut, että käymme juomassa rohkaisu-oluet etukäteen, jotta hän saisi saatettua minut oikeilla eväillä valaanpyyntiretkelleni.

Olimme ehtineet sopia Anun kanssa tapaamiseen liittyvät säännöt, jotka oli tehty sekä minulle että hänen miehelleen mahdollisimman helpoiksi. Minä koin Anun miehen läsnäolon hyvin vaivaannuttavaksi ja onneksi mieskään ei halunnut tietää minusta mitään, näin ainakin minulle kerrottiin. Olimme sopineet kumipakosta, mikä kuulosti kyllä järkevältä, mutta sai minut kuitenkin hieman epäröimään, veisikö se liikaa herkkyyttäni. Anu vielä painotti, että hänen miehensä tulee pysymään varjoissa ja sivustaseuraajana.

— Tästä tulee ihan win-win tilanne, Anu rohkaisi minua ohimennen lounastauolla. 

Kyllähän minä koin voittavani paljonkin, kun pohdin pelkästään Anua. Mutta pelkäsin, että en pääsisi tarpeeksi tilanteen herraksi, jotta voisin itse nauttia tarpeeksi. Nämä järjestelyt ja säännöt kuitenkin kuulostivat minusta samalla sekä hyvin epämääräisiltä että juuri sopivilta.

Minut oli kutsuttu Anulle torstai-illaksi kello 20. Valmistauduin iltaan suihkulla ja huolellisella siistiytymisellä. Suihkun jälkeen katselin itseäni pidempään kokovartalopeilistä - vasta toista kertaa eroni jälkeen. Olin nuorempana ollut melko kriittinen oman vartaloni suhteen, mutta avioliiton myötä tietyt periaatteet olivat kadonneet. Huomasin pienen pirunsarvisen pikku-Helenan nostavan päätään ja yrittävän saada minut tuntemaan itseni epäpäteväksi, epämiellyttäväksi ja ennen kaikkea epävarmaksi. Kuiskaukset Vitun vätys ja Pikkupili eivät saaneet itsetuntoani nousemaan, vaan katseeni harhaili ensin vatsani seudulle, joka oli kyllä mielestäni pienentynyt, ja siitä “pikkupiliini”. Käskin pikku-Helenan painua teurasjonoon ja sirkkeliin. 

Tuijotin yhä penistäni ja ajatukseni harhailivat. Tiedätte varmasti tunteen, kun silmät kiinnittyvät johonkin pisteeseen, ja jonkin ajan kuluttua säpsähdät tilanteeseen. Otin Helenan kommenteista itseeni, mikä oli luonnollisesti typerää. Kuitenkin tällaisen uuden edessä sitä miettii miehen mittaansa. Suunnittelin googlettavani peniksen keskipituuden ja hakevani mittanauhan, mutta olisiko se enää mitään muuttanut? Jos mittatulos olisi ollut ei-toivottu, niin ajatukseni olisivat varmaan pyörineet koko tulevan illan tämän teeman ympärillä ja lisännyt epävarmuuttani. 

En kuitenkaan halunnut jättää asiaa ihan näin kevyesti, ja onneksi hyvä ystäväni Jarkka tuli yllättäen apuuni. Muistin Jarkan kestovitsin monista kehityspalavereista, kun puhuttiin tärkeimmistä ominaisuuksista työntekijänä. Se meni jotenkin näin: Minun tärkeimmät ominaisuuteni ovat: Tarkkuus! Keskittyminen! Kärsivällisyys! Pelottomuus! Näitä käytän aina kun sheivaan pallini. Tämä saa egoni kasvamaan.

Vaikka olin tämänkin vitsin kuullut sata kertaa, niin vasta nyt tajusin viimeisen lauseen. Kiirehdin takaisin kylpyhuoneeseen, otin esiin trimmerini, partavaahdon ja höylän. Jarkan ohjeiden mukaan aloitin kärsivällisesti puutarhatyöt.

Perkeleenmoisen kiireen kanssa päräytin keskustaan Jarkan lempiravintolaan ja päätin, että seuraavalla kerralla sanoisin hänelle ei. Alushousuni tuntuivat oudolta ja karheiltakin sileää ihoani vasten, ja oloni oli levoton mutta myös jännällä tavalla kiihoittunut. Lähdön hetkellä tiukat tummat farkut olin joutunut kuitenkin vaihtamaan löysempiin puuvillaisiin.

En olisi halunnut juoda alkoholia, mutta en nyt jaksanut enempää Jarkan draamailua. Niimpä saavuin Jarkan pöytään pieni olut mukanani.

— Jännittääkö? Oli luonnollisesti Jarkan avaus.

— No eipä ole vielä ehtinyt, helvetinmoinen kiirus kun tännekin piti lähteä.

— Pidätkö muuten korseteista?

— Mitä helv..? Ehdin kysyä, ennen kuin Jarkka jatkoi.

 — Katos tuota viereistä seuruetta. Hän vinkkasi silmällään minulle suuntaa.

Olin melkoisen hämmästynyt Jarkan ajatusten ja dialogin vauhdista, joskin sen ei pitäisi minua enää yllättää. Kurkkasin Jarkan vinkkaamaan suuntaan ja näin ison ryhmän hyvin erilaisia ihmisiä istumassa viereisessä pöydässä. Jarkka kumartui pöydän yli minun viereeni ja aikoi selvästi kertoa salaisuuden.

— Kuka oikeasti pukeutuu korsettiin arki-iltana täällä?

Vaihdoin ohimennen samalle puolelle pöytää Jarkan kanssa, mistä oli parempi näkyvyys toiseen pöytään. Jos vaikka samalla saisin juteltua jostain muusta kuin tulevasta illastani.

— Mäpä tunnustan sulle, että en ole koskaan nähnyt korsettia kenenkään päällä livenä, ja noi näyttää aikas hyvältä. Mikähän porukka tuo on?

Odotin, että Jarkka aloittaa valheensa ja kertoo oman pitkän korsettihistoriansa, mutta hän yllättikin olemalla hiljaa ja jatkamalla varovaista tuijotteluaan. Hieman myöhemmin hän jatkoi kuiskailuaan.

— Näetkö noi tummatukat jotka pussasivat? Miten ne voi olla noin samannäköisiä? Ei vittu, onko noi molemmat naisia? Jarkka jatkoi ja tuntui selvästi innostuvan.

Minäkin vähän kiinnostuin sekavasta seurakunnasta, mutta lähinnä siksi, ettei minun näin ollen tarvitsisi puhua illan suunnitelmistani. 

Viereisessä pöydässä istui kymmenkunta henkilöä melko vapaasti jutellen keskenään. Muutama naisista oli pukeutunut näyttävästi, ja yhden asuun kuului myös korsetti. Mukana oli myös muutama henkilö, joista minun oli erittäin vaikea sanoa, olivatko he miehiä vai naisia, mutta kuitenkin minun silmääni yksi heistä oli kuin repäisty Orange Is the New Black -sarjasta. Pöydässä istui myös yksi vahvasti meikattu nainen, jolla oli pitkät kauniit hiukset ja kapeauumainen vartalo. Tarkemmin tuijotettuani uskoin hänen kuitenkin olevan mies. Yksi mies istui oudosti lattialla ja jutteli vieressä sohvalla istuvan naisen kanssa.

— Ton on pakko oli joku perwoklubi. Mä tiedän, että ne jossain kellareissa piiskaa toisiaan ja kaikki panee kaikkia, Jarkka sanoi vähän liian lujaa, minkä seurauksena yksi pöydässä olijoista katsoi meidän suuntaamme kiukkuisesti.

— Toi ei ainakaan ole saanut hetkeen, Jarkka jatkoi minulle laskien vähän ääntään.

Samalla huoneeseen asteli todella uljas näky. Pitkä, upea punahiuksinen nainen, jolla oli hiukset siististi ja tiukalla ponnarilla. Hän asteli reippaasti tämän koko seurakunnan eteen, tervehti ja ilmeisesti myös esitteli itsensä. Hänellä oli miedosti, mutta selkeästi meikkiä ja hänen silmiään verhosivat teräväsankaiset silmälasit. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaulukselliseen paitapuseroon, jota kiersi musta korsetti upeasti rintojen alta. Kenties juuri korsetin ansiosta hänen rintansa vaikuttivat poimintavalmiilta hedelmiltä. Jalassaan hänellä oli tyköistuvat tummat housut, joiden päällä oli polviin asti ylettyvät saappaat. Tämä nainen oli kieltämättä upea, vaikkakaan ei minun tyyliseni, sillä en voi sietää punapäitä. Kuitenkin se energia, suoraselkäisyys ja tapa, jolla hän otti tilan haltuun viereisessä pöydässä, oli käsinkosketeltavaa. Muutama pöydän ääressä oleva ojensi hänelle kätensä ja muutama antoi lämpimän halauksen. Esittelyn jälkeen kuulin, kun nainen kysyi, hakisiko joku hänelle juotavaa. Hetken kuluttua lattialla istunut mies lähti ja saapui tovin kuluttua viinilasin kanssa. Jos tuolla naisella olisi munat, niin ne huitelisivat polvissa.

— Mieti jos sinulla olisi tuollainen kotiopettajana karttakeppi kädessään, jolla se naputtelisi saappaan varteen ja kyselisi oletko tehnyt kotityösi. Voisin ilomielin olla vähän tuhma, Jarkka kommentoi.

8. Riisuttu nainen

Voi vittu mä olen myöhässä. 

Juoksen suu täynnä pinnejä kylpyhuoneesta keittiöön sammuttamaan kahvinkeitintä ennen kuin unohdan, kieputan hiuksiani nutturalle ja kiemurtelen sukkahousujen haarakiilaa asianmukaiselle paikalleen, kaikkea samanaikaisesti. 

Tabletti viheltää laukkuni uumenista ja hapuilen sen hengästyneenä käsiini. Nefernefer on lähettänyt sinulle yksitysviestin. Kuka helvetin Nefernefer? Tökkään hammasharjan suuhuni ja alan lukea viestiä miettien samalla bussilinja-strategiaani.

Piparminttuvaahto hyökkää väärään kurkkuun ja adrenaliini kuohahtaa kutittaen ranteissa, kun tajuan tismalleen kuka. Tyrskin roiskeita tabletin näytölle ja luen viestin uudelleen sydän hullun lailla hyppien. 

”Moi Elisa!

Olisko sulla kiinnostusta tulla mulle köysimalliksi? Oli tarkoitus eilen kysyä mutta sä lähdit siitä sitten niin nopeasti. Mähän siis valokuvaan ihan työkseni, mutta olen aloitellut sellaista vähän taiteellisempaa projektia omaksi iloksi ja harjoitukseksi. Musta sä sopisit siihen täydellisesti :). Kuvat saisit toki halutessasi myös omaan käyttöösi. 

- Anne S.”

Ai nyt se jo stalkkaa mua vai? Marssin naamaani pyyhkien olohuoneeseen, paiskaan tabletin sohvan nurkkaan ja nakkaan viltin sen päälle, kuin estääkseni sitä näkemästä minua. ”Taiteellinen projekti”, ja paskanmarjat. Ei kai se luule, että mä menen noin halpaan, sehän on aivan kuin joku rasvainen vanha äijä..! Päätän, etten ajattele koko viestiä enää — ja minä ajattelen sitä koko päivän. 

Päivä on muutoinkin kaikilla mahdollisilla mittareilla tavallistakin vastenmielisempi. Kun viimein rahjustan takaisin kotiin itämainen illallinen valkoiseen muovipussiin katettuna, minusta tuntuu, ettei minusta ole paljoakaan enää jäljellä.

Laitan telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle ruokani kanssa. Hapuillessani vilttiä käteni osuu tablettiin sen alla ja vedän käteni nopeasti pois, aivan kuin sitä olisi polttanut. Olin ehtinyt unohtaa viestin muutamaksi minuutiksi ja nyt kun se palaa tuoreena tajuntaani, keho reagoi jälleen kuin iskuun. 

Siinä samassa mä päätän mennä. Mä päätän mennä ja näyttää sille akalle. Laitan itseni niin kauniiksi että siltä putoaa hampaat suusta kun näkee, enkä todellakaan ala sätkyillä sillä tavalla kuin viimeksi. Minä näytän, että olen upea ja itsevarma nuori nainen, juuri sellainen, joka ei piittaa paskaakaan kenestäkään sen kaltaisesta.

Kävelen kohti studiotilaa, johon nainen on minut ohjeistanut. Korkeimmissa koroissani, jokainen hiussuortuva huolellisesti aseteltuna ja kasvoillani 50-luvun filmitähtien taikaa lukuisista pikku purnukoista annosteltuna tunnen olevani kaunis ja pysäyttämätön. En malta odottaa, että pääsen näyttämään sen naiselle. Se ei pysty minuun nyt, sen se saa nähdä.

Koputan studion oveen ja nainen tulee avaamaan. Sillä ei ole silmälaseja tällä kertaa, ehkä siksi sen kulmakarvatkaan eivät näytä nyt niin teräviltä. Se on pukeutunut rennosti mustaan huppariin jossa on valokuvausliikkeen logo, tummiin stretch-farkkuihin ja mustiin työkenkiin. Nainen tervehtii hyväntuulisesti ja ohjaa minut saman tien pieneen pukeutumistilaan. Se ottaa minut vastaan kuin minkä tahansa asiakkaan varattuna aikana.

— Saatkin ottaa oikeastaan kaikki pois ja tulla sitten tänne, niin aletaan laittaa sulle köysiä päälle. 

Nainen hymyilee lämpimästi ja niin ammattimaisen neutraalisti, että minä tunnen minun kilpeni rakoilevan. Minun on turha koettaa näyttää sille hampaitani jos sillä ei ole aikomustakaan ottaa haastetta vastaan. Se, mitä minulle oli ollut niin tärkeää näyttää olevani, ei tunnukaan sopivan tilanteeseen ollenkaan. Riisun itseni kömpelösti ja varmistan pukuhuoneen peilistä, että sentään näytän siltä kuin olen tarkoittanutkin. Että olen varmasti kaunis. 

Nainen odottaa köysien kanssa minua ison, valkean kankaan edessä. Se on riisunut hupparinsa, nyt sillä on päällään ihan tavallinen, vaaleanharmaa T-paita, liikkeen logo siinäkin. Kävelen sen luokse kädet levottomasti ylävartalolla harhaillen, en tiedä mihin ne oikein laittaisin. Nainen ei ole huomaavinaan hermostuneisuuttani vaan heittää huolettomasti köyden ympärilleni ja alkaa sitoa. Se ei enää hymyile minulle, eikä kiinnitä minuun mitään muutakaan huomiota, vaan uppoutuu täysin puuhaansa. Se on kaksin köytensä kanssa, minä vain kappale jonka ympärille sitä solmia. Minun ei enää tarvitse murehtia sen läsnäolosta. 

Alan tuntea köyden karhean kulun ihollani, joka alkaa hiljaa väreillä sen alla. Tuntea, miten syli kasvaa ympärilleni solmu solmulta ja ottaa minut otteeseensa. Silmäni painautuvat kiinni, hengitys hiipii huulieni lomasta keuhkoihin ja takaisin hädin tuskin hipaisten. Yhtäkkiä ymmärrän rintakehäni haurauden, käsitän köyden alla kuinka pieneksi minä jään. Tiedostan miten ohut minun ihoni on, miten riittämätön minua suojaamaan. Minä painaudun köyttä vasten kaikkiin suuntiin ja jään jokaisella solullani pelkästään sen varaan. Jalat joilla seison, ovat jotain muuta kuin minua, minä en kosketa enää maata vaan köyttä ainoastaan. Köysi pitää minusta kiinni ja minä irrotan kaikesta muusta. 

Minut painetaan hartioista istumaan taipuvien jalkojeni päälle ja viimeiset solmut sinetöivät minut asentooni. Reiteni ovat avoinna ja kädet toisiinsa kiinnitettyinä, ranteet ylöspäin paljastaen paikat joissa elämä on kaikkein keveimmin kehossa kiinni. Naisen ääni särkee tilan kun tämä varmistaa, ettei köysi purista mistään, ja samassa tulen jälleen kiusallisen tietoiseksi tämän läsnäolosta. Jäykistyn köyden alla ja tunnen nyt ensimmäistä kertaa, ettei se ainoastaan pitele vaan myös pidättelee minua. Minä en pystyisi pakenemaan ja nyt tunnen tilassa jotain, mikä saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa minua jahdata. 

Nainen räpsäisee pari testikuvaa ja tarkastelee vuoroin minua, vuoroin taas niitä näytöltään. Nainen siristää silmiään hieman ja pysäyttää tutkivan katseensa minuun, kunnes näyttää huomaavan ratkaisun johonkin, minkä minä en voi nähdä olevan pielessä.

— Odota ihan pieni hetki.

Nainen laskee kameran lattialle ja kiirehtii takaisin toimiston puolelle. Näen sen nostavan suuren, nahkaisen käsilaukkunsa pöydälle ja etsivän sieltä jotain. Pian se astelee luokseni kädessään pieni, muovinen paketti. Meikinpuhdistusliinoja. Nainen tulee liian nopeasti lähelleni, avaa pakkauksen ja kiskaisee siitä yhden liinan. Epäröimättä vähääkään se nostaa kätensä kohti kasvojani ja minä kavahdan rajusti kauemmas. Käsi pysähtyy ilmaan ja ystävällinen hymy leviää naisen kasvoille.

— Helpompi kuitenkin että minä, eikö vain, nainen nyökkää kohti sidottuja käsiäni. — Sä olet meikannut kauniisti mutta mä haluan kuvata Sinun kasvosi nyt.

Katson naista kauhuissani. Mä en tahdo tätä. Minä en halua että se koskee minuun, en halua että se ottaa minun meikkini pois. Valmistaudun puolustautumaan, mutta nainen ei hyökkääkään. Se katsoo minuun silmissään pelkkä neutraali asiallisuus ja asiantuntijan auktoriteetti lempeän odotuksen takana. Nielaisen ja kohotan kasvojani hieman. Suljen silmäni ja tunnen naisen tuovan miedosti tuoksuvan viileän liinan kasvoilleni. Nainen kuljettaa sitä kevyesti pitkin kasvojeni ääriviivoja, pyyhkii pois värit jotka niitä peittävät. Liina liukuu hitaasti otsalta poskipäille ja leuan alle. Minun lämpöni tarttuu siihen nopeasti, ja kun nainen ottaa uuden liinan ja tuo sen kaulalleni, säpsähdän niin että tiedän naisen tuntevan sen kätensä alla kulkevassa sykkeessä. Nainen alkaa puhdistaa silmiäni ja tarvitsee siihen useamman liinan ennen kuin kaikki piirtämäni on poissa. 

Lopulta jäljellä on enää puna huulissani. Pidätän hengitystäni kun nainen painaa liinan suulleni, käy sormenpäällään läpi jokaisen liinan peittämän kohdan hellästi painaen. Nainen nostaa liinan pois, taittaa sen, ja vie sen vielä hitaasti vetäen huulteni kaaria pitkin, ennen kuin nousee ylös ja tarttuu hellästi leukaani kohottaakseen kasvojani valoa kohti nähdäkseen paremmin. Avaan vaistomaisesti silmäni ja kohtaan naisen katseen. Minä olen polvillani ja täysin alastomana sen alla. Lamput häikäisevät, eikä minun katseeni kanna naisen silmiin asti, mutta näen hymyn sen huulilla nousevan aavistuksen vinoon. Se hieraisee paljaalla peukalollaan suupieltäni ja pitkä kynsi raapaisee kevyesti ihoani, kun nainen vetää kosketuksensa pois. 

Nainen alkaa kuvata. Minä tunnen itseni epävarmaksi ja täysin avuttomaksi, eläimen lailla salamavaloja säikkyen. Näen sen mitä naisen täytyy nähdä linssinsä läpi, ja näen pelkkää rumaa. Hätääntyneenä yritän katsoa kameran läpi naiseen, rukoillen silmilläni sitä lopettamaan. Salamat välähtävät taas.

— Just noin! Ei helvetti miten kaunista. 

Minä menetän viimeisenkin otteeni tilanteeseen. Mä en ymmärrä, eihän se voi tätä haluta kuvata. Minä en ymmärrä, minä en tiedä, minulla ei ole mitään mistä voisin tietää miten minun kuuluisi olla että olisin oikein.

— EIKÄ OLE, mä rääkäisen, ja minun ääneni särähtää inhottavasti avarassa tilassa. Minua hävettää ja tunnen miten kyyneleet polttavat luomieni takana. Huohotan raskaasti köyden puristuksessa ja painan kasvojani katseetta kohti lattiaa. Salamat.

Nainen laskee kameransa nopeasti ja tulee luokseni. Se laskee toisen kätensä hellästi olkapäälleni ja silittää toisella poskeani.

— Katso mua. Sulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Mä tiedän, että susta tuntuu pahalta, mutta sulla ei ole aavistustakaan miten helvetin upeita kuvia mä äsken sain. Sun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain noin vielä hetki. Katso mua! 

Naisen ääni muuttuu tyynnyttelevästä tiukaksi ja sen käsi vaihtaa silityksen poskelta keveään otteeseen leuastani. Nostan katseeni ja näen naisen vihreissä silmissä sitä mitä minun on ollut jano. 

— Me tehdään nyt niin, että mä menen vielä tonne ja otan muutaman ruudun. Jos mä en nyt kuvaa tuota mitä sussa näkyy, mä kadun sitä lopun elämääni. Sulla ei ole mitään hätää vaikka sua pelottaa. Ookoo?

— Ookoo, sanon hiljaa ja vedän katkonaisesti henkeä. 

Minulla ei ole mitään hätää vaikka minua pelottaa. Se lupasi. Kyyneleet täyttävät katseeni kun nostan sen anoen kohti kameraa, tietämättä mitä olen vailla. Salamat välähtävät. Käteni puristuvat nyrkkiin ja kasvoilleni karkaa tuskainen tietoisuus siitä, millaisena ne minut äsken paljastivat. Toinen välähdys. Minä luovutan, ymmärrän, ettei minun auta pyristellä vastaan. Hengitän syvään ja etsin jälleen naista kameran läpi. Lakkaan värisemästä, koko kehoni täyttää varmuus, valinta. Pisarat juoksevat poskillani, mutta vesi josta ne tulevat on tyyntynyt. Tässä minä olen. Salamat iskevät viimeisen kerran.

Nainen laskee kameran hitaasti meidän välistämme ja kävelee luokseni irrottamatta hetkeksikään katsettaan minusta. Se kumartuu puoleeni ja tulee niin lähelle, että tunnen lämmön sen hengityksessä, tunnen ihon suolaisuuteen sekoittuneen humalluttavan parfyymintuoksun. Se katsoo minua täynnä nälkää, näen miten se odottaa vain yhtä asiaa ja minä tahdon antaa sen sille.

Minä katson sitä niin syvälle kuin voin ja nyökkään.

Naisen kauniilla kasvoilla käväisee ohikiitävän hetken helpotus, ennen kuin ilkikurinen virnistys asettuu niille. Näen miten jokin sen sisällä alkaa kehrätä, miten se kietoo minun luovuttamani vallan ylleen elegantisti kuin ylellisen kankaan. 

Nainen alkaa riisua minua köysistä. Se irrottaa punoksensa ensin jaloistani, riuhtaisee minut jalkeille ja aukoo solmun kerrallaan hyvin hitaasti, viivytellen. Tällä kertaa sen kaikki huomio on kiinnittynyt minuun ja reaktioihini, lanteideni tahattomaan pyrkimykseen sen kehoa kohti ja huulteni lomasta livahtaviin vaimeisiin ynähdyksiin. Siihen, miten minun kastuneet reiteni liukuvat toisiaan vasten minun kiemurrellessani kosketusta jahdaten. Nainen kiskoo köyttä auki kuin riekaleita ihostani, kappaleita siitä mikä estää meitä olemasta samaa kehoa. Lopulta viimeinenkin köysi putoaa lattialle. Nainen on riisunut minut, kokonaan.

Minun silmissäni on se sama, sanaton anomus edelleen. Nainenkin näkee sen.

— Mitä sä oikein haluat että mä teen sulle? Se kysyy kujeillen, teeskennellen täysin tietämätöntä siitä mikä kynsii minun ihoani päästäkseen ulos. 

Mä käsitän hämärästi mitä peliä nainen pelaa, mutta olen liian uupunut lähtemään leikkiin.  Minä löydän vain ne sanat, joilla on eniten merkitystä ja vähiten sisältöä minussa, ruudut jotka tulee toisen kirjoittaa täyteen. 

— Tee ihan mitä haluat, jooko, kuiskaan kuivasta kurkustani ja annan silmieni painua kiinni. — Käytä mua.

Nainen nappaa hiukseni otteeseensa ja riuhtaisee pääni taaksepäin. Minun silmäni rävähtävät auki. Se kiertää nyrkkiään ja hiukset kiskovat päänahkaani koko ajan kipeämmin. Nainen hymyilee kohottaen kulmiaan, yhä kiusoitellen.

— Sä jätät mulle nyt melko vapaat kädet.

Leikki naisen silmissä loppuu. Tilalle tulee uhka, joka syttyy kipinänä vihreissä iiriksissä ja juoksee sähkönä minun selkärankaani pitkin alas, naulitsee minut paikalleni. Nainen hengittää raskaasti hampaidensa läpi, sen hiljaisuudessa on karjaisun kaiku. Käsitän, että se mitä tämä nainen haluaa minulle tehdä, on kaikkea sitä mitä minä pelkään. Ja minä tahdon sen kaiken heti. 

Mutta ote hiuksistani herpaantuu ja käsi kulkee niskaa pitkin olkapäälle, pysähtyy pitelemään siitä kosketus mykkänä. Nainen painaa katseensa hetkeksi alas ja huokaisee syvään, pakottaa pahan hengen pois. Kun se katsoo minuun taas, se on jälleen pelkkää lämpöä ja leikkiä.

— Ei täällä, Elisa, se sanoo hiljaa, kuin hellästi toruen. — Tää on mun työpaikkani. Sä voit mennä laittamaan vaatteet päälle niin mä keitän meille vähän kahvia.

Mä en usko korviani. Missäs vitussa sen ammattietiikka äsken oli! Nainen pyyhkäisee hellästi paljasta käsivarttani ja lähtee, menee toimiston puolelle lataamaan kahvinkeitintä ja jättää minut tuijottamaan tyrmistyneenä jälkeensä. Miten se kehtasi, miten se saattoi nöyryyttää minua näin?

Painelen pukeutumistilaan ja kiskon vaatteet päälleni tärisevin käsin. Käännyn lähteäkseni ja näen naisen katsovan minua kiusoittelevasti, toimiston pöytään rennosti nojaten.

— Mitä luulet, olisitko sä ens viikonloppuun mennessä leppynyt mulle..? Jos tulisit käymään.

Minä en sano sanaakaan. Marssin naisen ohi studion ovelle ja paiskaan sen jäljessäni kiinni niin että ikkunat helisevät.    

7. Assari-Anu

Assaristamme Anusta ei voi puhua kertomatta hänen rinnoistaan, ei ainakaan miesten kesken. Kasvoiltaan hän näyttää pystysuunnassa venytetyltä Uma Thurmanilta vaaleita hiuksiaan myöten. Vartalo on varsin pitkä n. 175 cm ja ihan perustreenaamaton ja sopusuhtainen, mutta hänen rintansa ovat valtavat. Suorastaan poijut, Jarkkaa lainaten. Anu kyllä tietää mistä hänet muistetaan, eikä halua kenenkään unohtavan tätä, josta kertoo jo se, että hän suosii tiukkoja t-paitoja. Mikään suoranainen tyrkky hän ei kuitenkaan ole, vaan enemminkin omanarvontuntoisen elovehnätytön hieman railakkaampi siskopuoli. Lisäksi ymmärtääkseni yksikään työkaveri ei ole onnistunut uimaan hänen liiveihinsä lukuisista yrityksistä huolimatta. Ainakin minulla on kuva, että Anu on tietääkseni onnellisesti avioliitossa, vaikka tiesimmekin hänen miehensä sairastuneen eturauhassyöpään ja käyneen läpi rankat hoidot. Jarkan mielestä Anu on tällä hetkellä otollista maaperää viljelyyn, koska Anun oma traktori kotona on telakalla.

Minä olin aina tullut Anun kanssa hyvin juttuun lähinnä siitä syystä, että kerran pidin hänen puoliaan lujasti pomoamme vastaan. Luulenpa, että raukka oli sitä mieltä että jäi siitä minulle jotain velkaa. Minä käytin ainakin aluksi tätä velkaa häikeilemättömästikin hyväkseni pyytämällä häneltä pieniä palveluksia, joita en itse “ehtinyt” tekemään. Meitä yhdisti jokin muukin, ja uskon, että loppujen lopuksi suurimmaksi osaksi se oli huumorimme, joka Anulla oli hyvin äijämäistä. Hän oli kutakuinkin ainoa nainen ja melkein mieskin, joka nauroi kanssani Jarkan jutuille. Toisaalta välillä luulen, että Anu vedättää meitä kaikkia, ainakin Jarkkaa.

Viime aikoina olin ollut ihmeissäni, kun Anu oli lähestynyt minua ja Jarkkaa useammin kuin ennen. Nykyään hän tuli hyvin lähelle Jarkkaa kesken tämän tarinoinnin ja oli jopa antanut t-paitansa hipaista ja pyytänyt Jarkkaa kertomaan lisää. Jarkka oli kikatellut kuin Bjurström ja Sillanpää kaksin hississä, tämäkin ihan Jarkan oma metafora. Pois lähtiessään Anu oli joskus iskenyt minulle silmää, mikä sai minunkin poskeni lämpenemään. Kun olin punastellut Anun edessä jo useamman kerran, minusta tuntui kuin meillä olisi jokin sanomaton salaisuus. Jarkka taas oli “tapaamistensa” jälkeen sitä mieltä, että hän tulee korkkaamaan Anun. Olisin voinut lyödä hengestäni vetoa Anun puolesta.

Olin tehnyt ensimmäisen deitti-ilmoitukseni melko hetimiten eropäätökseni jälkeen muutamalle www-sivustolle. Ilmoituksissani kerroin etsiväni seikkailuseuraa. Yhteen ilmoitukseen lisäsin kuvan peniksestäni, jota Jarkka siis suositteli. Kuulemma jokainen nainen olisi kiinnostunut, miltä boani näyttää. Sain seuraavan viikon aikana ainoastaan yhden vastauksen, ja siinäkin joku vanha kalju runkkari olisi halunnut imeä minua ja mieluusti vielä julkisesti. Aloin epäillä pitäisiköhän minun ottaa jokin pehmeämpi lähestymistapa. 

Olin tämän pettymyksen jälkeen luonut uudet tunnukset, mm. “turvamiehesi07” ja “keväinenori”, mutta mitään järkevää tekstiä en ollut keksinyt ilmoituksiini. Avauduin asiasta Jarkalle ja päätimme rustata uuden, hieman pidemmän ilmoituksen. Jarkka tuntui olevan oikeasti ihmeissään, että aikaisempi ilmoitukseni ei ollut toiminut, joskin aloin uskoa hänen tietonsa deittailusta perustuvan vanhoihin pornolehtiin. Istuin kahvihuoneessamme läppärin kanssa ilmoitukseni edessäni auki, kun taas Jarkka tuijotti ikkunasta ikuisuuteen ja alkoi sivistää minua.

— Nykyajan naiset etsivät turvallisuutta. Jos pystyt täyttämään tämän raon saat täyttää myöhemmin muutkin raot.

Tuijotin ilmoitustani ruudulla ja mietin, miten Jarkan ajatuksen saisi myytyä eteenpäin.

— Älä haaveile kuuta taivaalta, vaan tyydy johonkin lähiön läskiin yh-äitiin. Käyt tyhjentämässä paineesi siihen ja menet kotiin pelaamaan pleikkaa. Yksinkertaista?

— Kirjoitanko tähän, että jos olet läski, lähiöstä ja yh-äiti tai ainakin kaksi edellistä, niin saatamme päätyä heiluttamaan peittoa?

— Se voisi toimia, Jarkka vastasi tosissaan. 

Tuntui, että olin täysin suossa ilmoitukseni kanssa. 

— Mitäs jos laitan tähän, että etsin sielujen sympatiaa, kaunista yhteiseloa ja pitkää tulevaisuutta. Voisin kertoa myös olevani menestynyt, omillaan toimeentuleva, tasapainoinen, huumorintajuinen ja komeaksi kehuttu.

— Miten sä saat toistakymmentä valhetta kahteen lauseeseen?

— Näköjään helposti, vastasin ja tajusin itsekin tilanteeni irvokkuuden.

— Mitäs jos laitat siihen totuuden? Uusi ääni sanoi kahvitilassamme.

Jarkka kääntyi salamana ympäri ja minä kohotin katseeni läppäristäni.Ymmärsimme, että olimme olleet niin syvällä suossa, ettemme olleet huomanneet Anua, joka nyt nojaili kahviautomaattiimme.

— Minusta tuo on melko säälittävää rimpuilua, pojat. Jos sinä etsit pillua, niin kerro se. Jos joku haluaa vaan munaa, niin kaipa se vastaa. Niin minä ainakin toimisin.

— Mä voisin kirjoittaa ilmon jos sinä lupaat siihen vastata, Jarkka sanoi ja kohdisti epätoivoisen kysymyksen Anulle.

Anu kääntyi kahviautomaatille ja valitsi itselleen juoman. Olisin voinut vannoa, että hän tiesi mihin silmämme tuijottivat ja siksi keinutti hivenen peräänsä. Kahvin valmistuttua hän keinui viereeni ja kohdisti sanansa Jarkalle.

— Mitä jos hoidetaan ensin Tero ykköspesälle?

Niin minä sitten hioinkin ilmoitustani Anun kanssa, joka tiukassa t-paidassaan imi itsensä aivan iholleni. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran, Jarkka mainitsi hänellä olevan hommia ja poistui tuhahtaen. Välillä Anu kurkotteli näppäimistölleni, ja olisin voinut aloittaa saaristolaivurikurssini poijujen tarkastuksella. Joka tapauksessa Anun ohjeissa oli järkeä. Hänen mielestään minun pitäisi kertoa, mitä oikeasti haluan. Ei mitään liirunlaarumia tai lupauksia, joita en voi pitää. Hänen mielestään tässä hetkessä on paljon naisia, jotka etsivät mitä ihmeellisimpiä kuvioita.

— Joten mitä sinä haluat?

Posket punoittaen ja kakistellen kerroin, että en kaipaisi parisuhdetta, en itseasiassa mitään riippuvuusssuhdetta vaan ainoastaan seksiä. Unelmatilanteessa minulla olisi vakipano, joka hoitaisi tällä hetkellä panemalla mielenterveyttäni, paikkaisi fyysiset tarpeeni ja toimisi kevyesti laastarina.

— Mielenkiintoista, Anu vastasi ja iski minulle silmää. — Kirjoitetaanpa sitten niin.

Ja niin me hetken kirjoitimme. Lopulta ennen kuin julkaisimme ilmoitukseni, Anu laski kätensä polvelleni ja kertoi, että jos hän etsisi panoseuraa, niin vastaisi tähän. Toista kertaa viimeisen vartin aikana jäin pohtimaan, flirttailiko hän minulle vai halusiko hän olla vain kohtelias.

Seuraavana parina päivänä Anu kysyi aina ohimennen, olinko saanut vastauksia, mihin vastasin totuudenmukaisesti että en. Kolmantena päivänä postilaatikkooni kolahti asiallisen tuntuinen vastaus, ja kun kerroin siitä Anulle, hän vaikutti vähän kitkerältä. Tunsin tilanteen vähän oudoksi ja sekavaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Anu ei olisi halunnut jakaa tätä kanssani. Jarkan mielestä tämä johtui puolukkapäivistä, minä vähän epäilin jotain muuta.

Olisin halunnut kysyä Anulta, mitä kannattaisi vastata saamaani viestiin, mutta päätin antaa hänen olla omissa oloissaan. Jarkka oli vahvasti sitä mieltä, että tulisin tulevana viikonloppuna saamaan lähiruokaa. Saamani vastaus oli tosiaankin tullut lähiössä asuvalta yh-äidiltä, joka kertoi olevansa kiinnostunut kertomastani järjestelystä. Lähiöpiirakkaa, kommentoi Jarkka. Mukana oli myös lyhyt kuvaus naisen hektisestä elämästä, johon kuului lähinnä työtä ja yksinhuoltoa. Hän halusi kuulla lisää minusta ja tietää, milloin voisin tavata hänet vaikka kahvilla. Hän oli liittänyt viestiinsä selfien, joka oli selvästi otettu jonkun nuhjuisen eteisen peiliä vasten.

— Sähän olit kalamiehiä, kommentoi Jarkka katsoessaan kuvaa. — Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun voit saada lähiöstäkin valaan.

Jarkka puhui tapansa mukaan suoraan ja epäarvostavasti, mutta asiaa. Tämä saamani vastaus ei ollut kuitenkaan välttämättä ihan sitä mitä hain, joten päätin odottaa ainakin yön yli ennen kuin vastaisin. Hyvällä tuurilla voisin saada uudenkin vastauksen.

Seuraavana aamuna heti töihin saapuessani kuuma kahvimuki kädessäni törmäsin hymyilevään Anuun. Hän kysyi varovasti, vastasinko saamaani viestiin. Hänen eilinen tympeytensä mielessäni vastasin lyhyesti samalla mitalla, että en ole vielä ehtinyt, mutta ajattelin tehdä sen tänään.

— Voisinko jutella kanssasi, kaksin, nyt? Anu kysyi.

— Mikäs siinä, vastasin ja ohjasin meidät pikkuneukkariin.

Anu kysyi ensin, voiko luottaa minuun. Saatuaan myöntävän vastaukseni hän puhui minulle suoraan kuin mies miehelle. Hän kertoi miehensä eturauhassyövästä, joka oli saatu kuitenkin leikkauksella ja hyvällä hoidolla pois. Anu sivisti minua kertomalla, että leikkaus useasti vaikuttaa miehen virtsateiden rakenteeseen, minkä jälkeen erektion palautuminen voi viedä vuoden, kaksi, tai loppuelämän. Tähän liittyen Anu kertoi sairauden vieneen hänen miehensä kyvyn hoitaa hänet seksuaalisesti. Jarkka olisi vastaavassa tilanteessa puhunut luolamiehestä, jolla oli nuija hukassa, tai putkimiehestä ilman letkua. 

Anu kertoi miehensä kärsivän tilanteesta varmasti yhtä paljon kuin hän, sillä heidän liitostaan ei rakkautta puuttunut. Niinpä he olivat yksissä tuumin päättäneet, jo viikkoja aikaisemmin, etsiä Anulle miehen. Mieluusti he löytäisivät jonkun ihan tavallisen, jopa ihan vakituisen, joka voisi auttaa tässä asiassa. Ymmärsin mihin tämä keskustelu olisi menossa ja sylkäisin hämmästyksestä kahvimukiini. Yritin ottaa minun vertaamiseni johonkin ihan tavalliseen kohteliaisuutena, vaikka luonnollisesti se otti vähän koville. Anu kertoi aina pitäneensä minusta ja muistaneensa, kuinka pidin kerran hänen puoliaan. Nyt viimeistään treffi-ilmoitukseni jälkeen hän oli ymmärtänyt intressiemme kohtaavan. Niinpä hän oli eilen puhunut miehensä kanssa ja he molemmat olisivat valmiit vastaamaan treffi-ilmoitukseeni. — Mitäs sanot?

Mitä mies, juuri nyt hyvin tavallinen mies, voi tässä kohdin vastata? Oma seksielämäni oli aikaisemmin perustunut täysin Helenan mielenliikkeisiin. Nyt kun sekin oli loppunut, seksielämäni koostui mature-videoista sekä kiihkeistä käsistäni. Mielikuvitukseni lähti leijailemaan ja kuvittelin, miltä Anu näyttäisi tiukan “Tabula rasa” t-paitansa alla. Tajusin jäykistyväni hieman, kun tajuntaani löi realistinen mahdollisuus tuoreesta naisesta. Jouduin kuitenkin pidättelemään nauruani kun muistin Jarkan useasti totuutena kertoman tarinan.

Istuin yhdessä täydessä Hesan paikallisjunassa sellaisessa penkissä, jossa suoraan minua vastapäätä oli yksi vapaa penkki. Kirkkonummelta kyytiin nousi aivan järkyttävän hyvännäköinen thai-muija. Sellainen pikkuinen, sähäkkä, kaunis, meikattu taskuraketti. Ja tietenkin se tuli istumaan siihen mun eteeni keimaillen. Ja mä hoin itselleni: älä tule stondis, älä tule stondis, älä tule stondis. Silti sille tuli. 

Otin ajattelemattomasti hillityn ja viileän hörppäyksen kerran sylkemästäni kahvista. Kurtistin kulmakarvojani hurjan miettivän näköisenä ja yritin peittää innostustani.

— Tämä on ehdottomasti paras saamani vastaus tähän asti.

Anu nousi hymyillen ja selvästi helpottuneena tuoliltaan, käveli minun puolelleni pöytää ja kysyi voisimmeko halata. Nousin ylös, ja Anu painautui tiukasti minua vasten. 

— Tuskin sinua haittaa jos mieheni seuraa sivusta?
— Kyl… Eeh. Siis ei haittaa, änkytin tiukassa rintavassa syleilyssä.

Hieman myöhemmin kuivasin housuni miestenhuoneessa ja kiitin sekä kirosin heikon lihan.

6. Pure Poison

Miittiin tuleminen oli virhe, niin kuin aina. Pyörittelen väsyneesti kuplivaa lonkeroa suussani ja koetan muistella, minkä ihmeen takia olinkaan arvioinut mielekkääksi poistua kotoani tänään. Tälläkin hetkellä voisin olla onnellisesti nauttimassa päivälliseksi piparkakkutaikinaa Emmerdalen äärellä sen sijaan, että olen kuuntelevinani, miten pari perverttiä puhelee into piukassa jäniksen pyynnistä. Ei sillä että metsästyksessä mitään vikaa olisi. Päinvastoin, sehän on aivan mahtavaa. Minua ei vain kiinnosta yhtään. En koskaan lakkaa ällistymästä siitä, miten ikävystyttäviä mukamas tavallisesta poikkeavat ihmiset osaavatkaan olla.

Vaivun verkkaisesti jonkinlaiseen valveuneen seuraten keskustelijoita vaivautumatta kiinnittämään enää minkäänlaista huomiota siihen, mistä ne oikeastaan puhuvat. Kun oikein keskityn, voin kuvitella katselevani seurueen merkityksetöntä puheensorinaa mykistettynä. Minä pidän siitä enemmän niin.

Nurkkapöytää lähestyvien askelten ääni herättää minut horroksestani. Se on joku uusi nyt, en ole nähnyt sitä ennen. Nainen on ehkä vähän alle neljänkymmenen, hoikka ja huoliteltu. Sen kasvot olisivat oikeastaan aika kauniit, jos sillä ei olisi noita naurettavia gootti-kulmakarvoja. Mä en ymmärrä, miksi ihmisen täytyy tehdä itsestään tuollainen kävelevä klisee. On paitapusero ja vyötärökorsetti, teräväsankaiset silmälasit ja korkeakorkoiset nahkasaapikkaat. Tukka on sidottu tiukalle, floggerin lailla askelten tahtiin huiskivalle poninhännälle. No, eipähän jää kenellekään epäselväksi, että hän on Domme. Punainen tukka sitä paitsi, kuinkas muutenkaan. Surkuhupaisaa, miten tietyntyyppiset naiset kokevat hallitsevansa ajankulkua hiuksillaan. Kun ne ensimmäisen kerran säikähtävät olevansa vanhoja, ne kaatavat kuontaloonsa kotiväripurkista punaista ja taas on ikä vain numero. Samat naiset löytävät jonkun vuosikymmenen päästä pelastuksen permanentista, eivätkä tajua, että tulevat vain kehystäneeksi juuri sen mitä niin peloissaan yrittävät peittää.

Nainen kättelee koko seurueen esitellen itsensä koko nimellään itsevarmasti hymyillen. Useimmat vastaavat kutsumanimellään, mutta toiset paljastavat pelkän nimimerkkinsä. Naurettavaa pelleilyä. Ette te tolvanat mitään helvetin taikaviittoja ole, se ei maailmassa olemisen järjestys muutu yhtään miksikään vaikka jollekulle paljastuisi, että te olette mikkoja ja antteja ja lauroja.

Naisen parfyymin tuoksu on leijaillut kohdalleni, Pure Poison. Nousen kuluneelta nahkasohvalta ja ojennan käteni.

— Elisa moi, lausun automaattisesti ja heitän katseeni naisen olkapään yli baaritiskille nähdäkseni, onko siellä jonoa. Minä tarvitsen toisen lonkeron.

Käännyn lähteäkseni ja tajuan naisen pitävän yhä tiukasti kiinni kädestäni. Sinkoan säikähtäneen katseeni suoraan sen silmiin. Naisen katse on lempeän läpiluotaava, kun se toistaa nimensä hiljaa mutta määrätietoisesti, pakottaen minut vastaamaan katseeseensa.

— Anne Saurio. Hauska tavata, Elisa.

On siinä muorilla otsaa..! Mä en käsittääkseni ole pyytänyt siltä mitään helvetin tapakoulutusta. Riuhtaisen käteni irti posket punoittaen ja pälyilen ympärilleni. Eihän kukaan huomannut? Luojan kiitos muut tuntuvat jo uponneen takaisin typerään keskusteluunsa. Ainoat jotka näyttävät kiinnittäneen tilanteeseen mitään huomiota, ovat pari vätystä viereisessä pöydässä. Ne toljottavat suu ammollaan kuin pari akvaarion lasiin leuoistaan liimaantunutta monnia. Toinen näyttää siltä kuin olisi vakuuttunut, että sähköinen kohtaaminen etenee hetkenä minä hyvänsä turkkilaiseksi painiksi niiden ahnaiden silmien alla. Elukat. Miksi maailmassa miitit pitää aina tällätä keskustan kuppaisimpaan kuppilaan?

Nainen seisoo yhä edessäni hymyillen lämpimästi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se näkee että pyrin sen ohi, muttei siirry senttiäkään. Minä hätäännyn. Tunnen miten katse kerrallaan kääntyy vaistomaisesti meihin, kohta ne alkavat ihmetellä. En voi enää luontevasti istua alas tyhjän tuopin äärelle, mutta minä en pääse naisen ohi pyytämättä sitä väistymään. Äskeisen nöyryytyksen jälkeen minun ei tee mieli pyytää siltä yhtään mitään, mutta en pidä oikein vaihtoehtona tuupata sitä nurinkaan. Se on ajanut minut nurkkaan. Veri korvissa kuohuen nostan katseeni naisen odottaviin kasvoihin ja ymmärrän, että se tekee tämän täysin tietoisesti. Samalla hetkellä suuttumus tulvii suoniini. Niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt se heti huomata. Akka on niitä dominoivia, jotka kuvittelevat oikeudekseen kohdella ketä hyvänsä alentavasti seksuaalisen statuksensa tähden. Jos se olisi mies, sitä sanottaisiin tuttavallisesti mulkuksi.

Katotaan, perkele. Minähän en anna tuollaisten kävellä ylitseni. Keräilen kasvoilleni parhaan asiakaspalveluhymyni ja huiskautan hiuksiani taakse.

— Anteeksi, mutta voisinkohan päästä tästä ohi? Lausun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä korostetun kohteliaasti, silmät naulittuna naisen silmiin.

Se kohottaa liian terävästi piirrettyjä kulmakarvojaan aavistuksen, siirtyy aurinkoisesti hymyillen syrjään ja osoittaa kädellään antamansa tilan.

— Totta kai, ole hyvä.

Naisen ääni on huomiota herättävän hiljainen verrattuna omaan kuulutukseeni ja minun pokkani on pettää. Tönäisen vahingossa pöytää siirtyessäni naisen ohi ja kiitos huuliltani putoaa heiveröisenä lattialle. Samalla hetkellä kun olen ohittanut naisen, se laskee kohotetun kätensä ja antaa sen hiipiä juuri ja juuri koskettaen lanteilta reidelleni kulkevaa reittiä alas. Vedän terävästi henkeä mutta saan itseni pysäytettyä ennen kuin käännähdän kavaltaen hämmennykseni. Hapuilen askeliini rytmin ja laitan lanteeni keinahtelemaan lähestyessäni sydän pamppaillen baaritiskiä. Tekee mieli marssia saman tien ulos koko läävästä, mutta sen jälkeen en voisi enää näyttää naamaani siellä. On pakko rauhoittua.

Miksi se saa minut niin hermostuneeksi? Päteähän se vain yrittää. Tai sitten se on niitä säälittäviä myöhäisherännäisiä, jotka pervoilevat ympäriinsä kuin pahaiset teinit että kerkeävät ennen kuin kuolevat. Yrittää nyt sitten muka herutella minua saadakseen uuden rastin panobingoonsa. Infoa sinulle nainen: mä en alistu kenellekään jolla on tuollaiset kulmakarvat.

Palatessani pöytään lonkerolasiani puristaen nainen on jo täysin sulautunut porukkaan. Se osallistuu keskusteluun, katsoo kätkeytymättä silmistä toisiin ja nauraa heleästi aina oikeassa paikassa. Niin kuin se olisi tuntenut koko ikänsä ihmiset, joille on vasta äsken kertonut nimensä. Se on jättänyt viereensä sohvalle tyhjän tilan, minun on istuttava siihen. Nainen seuraa liikkeitäni hymyillen ja sen tuoksu kiertyy käsivarren lailla ympärilleni kun istun alas. Mä tahtoisin pois. Yritän saada keskustelusta kiinni, mutta se ei tunnu käyvän järkeen, se etenee luonnottoman nopeasti. Ymmärrän lauseen sieltä, toisen täältä, eivätkä ne vastaa toisiinsa. Annan periksi, annan keskustelun mykistyä taas. Seuraan sitä vain katseeni suunnalla, odottaen hetkeä jolloin olisi jo luontevaa lähteä kotiin.

Yhtäkkiä tunnen vieressäni hiljaisuuden. Nainen on kysynyt minulta jotain. Säpsähdän ja katson kauhuissani ympärilleni, mutta muut jatkavat mykkää keskusteluaan, eivätkä odota minun vastaustani. Nainen laskee kätensä pehmeästi käsivarrelleni ja kumartuu puoleeni huolestuneen näköisenä.

— Elisa? Onko kaikki hyvin?

Voi luoja tuo luuska alkaa tosissaan käydä minun hermoille. Miksei se voi vain antaa olla?

— On tietysti, väsyttää vaan. Mä taidan lähteä tän jälkeen kotiin, nyökkään kohti koskematonta lonkeroani.

Nostan lasin huulilleni nykäisten käsivarteni naisen kosketuksesta ja huuhdon kerralla puolet juomasta nieluuni. Nainen tutkii minua katseellaan, minä tunnen sen, mutta juuri silloin pöytäseurueessa pulpahtaa nauru johon tartun kuin hukkuva. Nauran mukana teeskennellen tietäväni mikä on hauskaa, eikä nainen enää häiritse minua.

Mä en ollut valehdellut, mä olen aivan helvetin väsynyt. Minusta tuntuu, etten jaksa jalkojani nostaa, kun avaan pubin oven ja katuvalojen himmeä hehku kaatuu päälleni. Kotiin on vähemmän metrejä kuin seuraavalle taksitolpalle ja silti minusta tuntuu, etten selviä matkasta. Lupaan itselleni kolme jaksoa käsikirjoitettuja ihmissuhteita ja voimakkaan kontrastin kaunistamia ihmisiä jos vain kävelen nyt reippaasti heti kotiin, enkä jää haukkomaan henkeeni pakokaasua ja tupakansavua vieraiden ihmisten keuhkoista. Ei nyt.

Kevyt kosketus laskeutuu olkapäälleni ja käännyn kannoillani kavahtaen kuin olisin saanut puukon selkääni. Se on se nainen, voi nyt vittu jo.

— Anteeksi, en mä tarkoittanut säikyttää. Mä yritin huutaa mutta sä et kuullut. Mä asun kans täällä päin, voidaan mennä yhtä matkaa.

Nainen hymyilee sovittelevasti ja mittaa minua katseellaan. Ravistelen itseni ilmeettömäksi.

— Mennään vaan, mutta mä asun kyllä jo tossa ihan kulman takana.

Meidän askelemme tahdistuvat toisiinsa. Nainen yrittää avata keskustelua, tekee tottuneesti tiettyjä pistoja, kysyy päivästäni ja kommentoi ystävällisesti, mutta mä olen taas unohtanut sen pelin säännöt. Vastaan kun kysytään, vastaan välillä väärin, vaivun hiljaisuuteen toivoen sen loppuvan.

— Mä asun tässä.

Se on ensimmäinen asia jonka sanon oma-aloitteisesti ja enemmän kuin mielelläni. Käteni on jo laukkuni vetoketjullisessa sisätaskussa, avaimet valmiina otteessa.

Nainen nyökkää. Se voisi esittää jotain tyhjänpäiväisiä kommentteja talosta ja sijainnista ja siitä miten kiva oli kun. Mutta se ei tee niin. Se katsoo minua voimakkaiden sankojensa takaa liian suoraan, niin suoraan että minua paleltaa. Luulen, että sen silmät on vihreät.

— Sä olet Elisa tosi kaunis, se sanoo aivan hiljaa.

Minä kiitän katsomatta silmiin, lukitsen naisen tuoksun oven ulkopuolelle ja katoan kiroillen portaikkoon.