6. Pure Poison

Miittiin tuleminen oli virhe, niin kuin aina. Pyörittelen väsyneesti kuplivaa lonkeroa suussani ja koetan muistella, minkä ihmeen takia olinkaan arvioinut mielekkääksi poistua kotoani tänään. Tälläkin hetkellä voisin olla onnellisesti nauttimassa päivälliseksi piparkakkutaikinaa Emmerdalen äärellä sen sijaan, että olen kuuntelevinani, miten pari perverttiä puhelee into piukassa jäniksen pyynnistä. Ei sillä että metsästyksessä mitään vikaa olisi. Päinvastoin, sehän on aivan mahtavaa. Minua ei vain kiinnosta yhtään. En koskaan lakkaa ällistymästä siitä, miten ikävystyttäviä mukamas tavallisesta poikkeavat ihmiset osaavatkaan olla.

Vaivun verkkaisesti jonkinlaiseen valveuneen seuraten keskustelijoita vaivautumatta kiinnittämään enää minkäänlaista huomiota siihen, mistä ne oikeastaan puhuvat. Kun oikein keskityn, voin kuvitella katselevani seurueen merkityksetöntä puheensorinaa mykistettynä. Minä pidän siitä enemmän niin.

Nurkkapöytää lähestyvien askelten ääni herättää minut horroksestani. Se on joku uusi nyt, en ole nähnyt sitä ennen. Nainen on ehkä vähän alle neljänkymmenen, hoikka ja huoliteltu. Sen kasvot olisivat oikeastaan aika kauniit, jos sillä ei olisi noita naurettavia gootti-kulmakarvoja. Mä en ymmärrä, miksi ihmisen täytyy tehdä itsestään tuollainen kävelevä klisee. On paitapusero ja vyötärökorsetti, teräväsankaiset silmälasit ja korkeakorkoiset nahkasaapikkaat. Tukka on sidottu tiukalle, floggerin lailla askelten tahtiin huiskivalle poninhännälle. No, eipähän jää kenellekään epäselväksi, että hän on Domme. Punainen tukka sitä paitsi, kuinkas muutenkaan. Surkuhupaisaa, miten tietyntyyppiset naiset kokevat hallitsevansa ajankulkua hiuksillaan. Kun ne ensimmäisen kerran säikähtävät olevansa vanhoja, ne kaatavat kuontaloonsa kotiväripurkista punaista ja taas on ikä vain numero. Samat naiset löytävät jonkun vuosikymmenen päästä pelastuksen permanentista, eivätkä tajua, että tulevat vain kehystäneeksi juuri sen mitä niin peloissaan yrittävät peittää.

Nainen kättelee koko seurueen esitellen itsensä koko nimellään itsevarmasti hymyillen. Useimmat vastaavat kutsumanimellään, mutta toiset paljastavat pelkän nimimerkkinsä. Naurettavaa pelleilyä. Ette te tolvanat mitään helvetin taikaviittoja ole, se ei maailmassa olemisen järjestys muutu yhtään miksikään vaikka jollekulle paljastuisi, että te olette mikkoja ja antteja ja lauroja.

Naisen parfyymin tuoksu on leijaillut kohdalleni, Pure Poison. Nousen kuluneelta nahkasohvalta ja ojennan käteni.

— Elisa moi, lausun automaattisesti ja heitän katseeni naisen olkapään yli baaritiskille nähdäkseni, onko siellä jonoa. Minä tarvitsen toisen lonkeron.

Käännyn lähteäkseni ja tajuan naisen pitävän yhä tiukasti kiinni kädestäni. Sinkoan säikähtäneen katseeni suoraan sen silmiin. Naisen katse on lempeän läpiluotaava, kun se toistaa nimensä hiljaa mutta määrätietoisesti, pakottaen minut vastaamaan katseeseensa.

— Anne Saurio. Hauska tavata, Elisa.

On siinä muorilla otsaa..! Mä en käsittääkseni ole pyytänyt siltä mitään helvetin tapakoulutusta. Riuhtaisen käteni irti posket punoittaen ja pälyilen ympärilleni. Eihän kukaan huomannut? Luojan kiitos muut tuntuvat jo uponneen takaisin typerään keskusteluunsa. Ainoat jotka näyttävät kiinnittäneen tilanteeseen mitään huomiota, ovat pari vätystä viereisessä pöydässä. Ne toljottavat suu ammollaan kuin pari akvaarion lasiin leuoistaan liimaantunutta monnia. Toinen näyttää siltä kuin olisi vakuuttunut, että sähköinen kohtaaminen etenee hetkenä minä hyvänsä turkkilaiseksi painiksi niiden ahnaiden silmien alla. Elukat. Miksi maailmassa miitit pitää aina tällätä keskustan kuppaisimpaan kuppilaan?

Nainen seisoo yhä edessäni hymyillen lämpimästi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se näkee että pyrin sen ohi, muttei siirry senttiäkään. Minä hätäännyn. Tunnen miten katse kerrallaan kääntyy vaistomaisesti meihin, kohta ne alkavat ihmetellä. En voi enää luontevasti istua alas tyhjän tuopin äärelle, mutta minä en pääse naisen ohi pyytämättä sitä väistymään. Äskeisen nöyryytyksen jälkeen minun ei tee mieli pyytää siltä yhtään mitään, mutta en pidä oikein vaihtoehtona tuupata sitä nurinkaan. Se on ajanut minut nurkkaan. Veri korvissa kuohuen nostan katseeni naisen odottaviin kasvoihin ja ymmärrän, että se tekee tämän täysin tietoisesti. Samalla hetkellä suuttumus tulvii suoniini. Niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt se heti huomata. Akka on niitä dominoivia, jotka kuvittelevat oikeudekseen kohdella ketä hyvänsä alentavasti seksuaalisen statuksensa tähden. Jos se olisi mies, sitä sanottaisiin tuttavallisesti mulkuksi.

Katotaan, perkele. Minähän en anna tuollaisten kävellä ylitseni. Keräilen kasvoilleni parhaan asiakaspalveluhymyni ja huiskautan hiuksiani taakse.

— Anteeksi, mutta voisinkohan päästä tästä ohi? Lausun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä korostetun kohteliaasti, silmät naulittuna naisen silmiin.

Se kohottaa liian terävästi piirrettyjä kulmakarvojaan aavistuksen, siirtyy aurinkoisesti hymyillen syrjään ja osoittaa kädellään antamansa tilan.

— Totta kai, ole hyvä.

Naisen ääni on huomiota herättävän hiljainen verrattuna omaan kuulutukseeni ja minun pokkani on pettää. Tönäisen vahingossa pöytää siirtyessäni naisen ohi ja kiitos huuliltani putoaa heiveröisenä lattialle. Samalla hetkellä kun olen ohittanut naisen, se laskee kohotetun kätensä ja antaa sen hiipiä juuri ja juuri koskettaen lanteilta reidelleni kulkevaa reittiä alas. Vedän terävästi henkeä mutta saan itseni pysäytettyä ennen kuin käännähdän kavaltaen hämmennykseni. Hapuilen askeliini rytmin ja laitan lanteeni keinahtelemaan lähestyessäni sydän pamppaillen baaritiskiä. Tekee mieli marssia saman tien ulos koko läävästä, mutta sen jälkeen en voisi enää näyttää naamaani siellä. On pakko rauhoittua.

Miksi se saa minut niin hermostuneeksi? Päteähän se vain yrittää. Tai sitten se on niitä säälittäviä myöhäisherännäisiä, jotka pervoilevat ympäriinsä kuin pahaiset teinit että kerkeävät ennen kuin kuolevat. Yrittää nyt sitten muka herutella minua saadakseen uuden rastin panobingoonsa. Infoa sinulle nainen: mä en alistu kenellekään jolla on tuollaiset kulmakarvat.

Palatessani pöytään lonkerolasiani puristaen nainen on jo täysin sulautunut porukkaan. Se osallistuu keskusteluun, katsoo kätkeytymättä silmistä toisiin ja nauraa heleästi aina oikeassa paikassa. Niin kuin se olisi tuntenut koko ikänsä ihmiset, joille on vasta äsken kertonut nimensä. Se on jättänyt viereensä sohvalle tyhjän tilan, minun on istuttava siihen. Nainen seuraa liikkeitäni hymyillen ja sen tuoksu kiertyy käsivarren lailla ympärilleni kun istun alas. Mä tahtoisin pois. Yritän saada keskustelusta kiinni, mutta se ei tunnu käyvän järkeen, se etenee luonnottoman nopeasti. Ymmärrän lauseen sieltä, toisen täältä, eivätkä ne vastaa toisiinsa. Annan periksi, annan keskustelun mykistyä taas. Seuraan sitä vain katseeni suunnalla, odottaen hetkeä jolloin olisi jo luontevaa lähteä kotiin.

Yhtäkkiä tunnen vieressäni hiljaisuuden. Nainen on kysynyt minulta jotain. Säpsähdän ja katson kauhuissani ympärilleni, mutta muut jatkavat mykkää keskusteluaan, eivätkä odota minun vastaustani. Nainen laskee kätensä pehmeästi käsivarrelleni ja kumartuu puoleeni huolestuneen näköisenä.

— Elisa? Onko kaikki hyvin?

Voi luoja tuo luuska alkaa tosissaan käydä minun hermoille. Miksei se voi vain antaa olla?

— On tietysti, väsyttää vaan. Mä taidan lähteä tän jälkeen kotiin, nyökkään kohti koskematonta lonkeroani.

Nostan lasin huulilleni nykäisten käsivarteni naisen kosketuksesta ja huuhdon kerralla puolet juomasta nieluuni. Nainen tutkii minua katseellaan, minä tunnen sen, mutta juuri silloin pöytäseurueessa pulpahtaa nauru johon tartun kuin hukkuva. Nauran mukana teeskennellen tietäväni mikä on hauskaa, eikä nainen enää häiritse minua.

Mä en ollut valehdellut, mä olen aivan helvetin väsynyt. Minusta tuntuu, etten jaksa jalkojani nostaa, kun avaan pubin oven ja katuvalojen himmeä hehku kaatuu päälleni. Kotiin on vähemmän metrejä kuin seuraavalle taksitolpalle ja silti minusta tuntuu, etten selviä matkasta. Lupaan itselleni kolme jaksoa käsikirjoitettuja ihmissuhteita ja voimakkaan kontrastin kaunistamia ihmisiä jos vain kävelen nyt reippaasti heti kotiin, enkä jää haukkomaan henkeeni pakokaasua ja tupakansavua vieraiden ihmisten keuhkoista. Ei nyt.

Kevyt kosketus laskeutuu olkapäälleni ja käännyn kannoillani kavahtaen kuin olisin saanut puukon selkääni. Se on se nainen, voi nyt vittu jo.

— Anteeksi, en mä tarkoittanut säikyttää. Mä yritin huutaa mutta sä et kuullut. Mä asun kans täällä päin, voidaan mennä yhtä matkaa.

Nainen hymyilee sovittelevasti ja mittaa minua katseellaan. Ravistelen itseni ilmeettömäksi.

— Mennään vaan, mutta mä asun kyllä jo tossa ihan kulman takana.

Meidän askelemme tahdistuvat toisiinsa. Nainen yrittää avata keskustelua, tekee tottuneesti tiettyjä pistoja, kysyy päivästäni ja kommentoi ystävällisesti, mutta mä olen taas unohtanut sen pelin säännöt. Vastaan kun kysytään, vastaan välillä väärin, vaivun hiljaisuuteen toivoen sen loppuvan.

— Mä asun tässä.

Se on ensimmäinen asia jonka sanon oma-aloitteisesti ja enemmän kuin mielelläni. Käteni on jo laukkuni vetoketjullisessa sisätaskussa, avaimet valmiina otteessa.

Nainen nyökkää. Se voisi esittää jotain tyhjänpäiväisiä kommentteja talosta ja sijainnista ja siitä miten kiva oli kun. Mutta se ei tee niin. Se katsoo minua voimakkaiden sankojensa takaa liian suoraan, niin suoraan että minua paleltaa. Luulen, että sen silmät on vihreät.

— Sä olet Elisa tosi kaunis, se sanoo aivan hiljaa.

Minä kiitän katsomatta silmiin, lukitsen naisen tuoksun oven ulkopuolelle ja katoan kiroillen portaikkoon.