14. Tyttö joka ei juo teetä

Todellisuus palaa huoneeseen pieninä rispaantuneina palasina. Aika jatkaa kulkuaan hatarin askelin, alkuun kompastellen, mutta kiiruhtaen sitten kiinni laiminlyömänsä hetket. Minun kehoni tuntuu painottomalta, aivan kuin kelluisin vedessä tai riippuisin suuren keinun varassa. Nainen on irrottanut köydet ympäriltäni minun sitä ollenkaan käsittämättä ja ottanut minut kainaloonsa. Se puristaa minua tiukasti itseään vasten, minun hikinen ihoni takertuu sen dekolteella paljaaksi jääneen ihon pintaan. Raukeus pakenee jäsenistäni hitaasti mutta liian pian, antaen tilaa kömpelölle tietoisuudelle omasta kehostani, alastomuudestani naisen sylissä.

Nainen huomaa minun jäykistyneen ja kohottautuu hieman katsoakseen kasvoihini.

— Tuleeko sun kylmä? Mä haen sulle viltin. 

Se silittää sekaantuneet hiukset kasvoiltani ja nousee hakeakseen suurelta harmaalta divaanilta paksun ja pehmoisen peitteen. Nainen polvistuu viereeni ja tarkastelee minua hetken vinosti hymyillen, juoksuttaa ilkikurista katsettaan minun rinnoiltani vatsalle ja alas, niin että nostan vaistomaisesti polvet koukkuun ja käännyn katseesta poispäin. Nainen kohottaa toista kulmakarvaansa lievästi huvittuneena, nostaa käteensä ja nipistää minua kipeästi nännistä ennen kuin ehdin tajuta sen edes liikahtaneen. Minä vinkaisen ja nainen irrottaa otteensa puhjeten hiljaiseen mutta merkitsevään hymyyn. Se nakkaa raskaan viltin päälleni ja alkaa kuroa sitä tiukasti ympärilleni, kuin kapaloiden. Kiskaisen käteni peitteen alta ja lasken ne sen päälle, mutta nainen tarttuu niihin napakalla otteella ja peittää minut uudelleen kaulaan asti, nostaa minua vähän ja työntää peitteen reunat napakasti alleni. 

— Odota siinä, mä menen keittämään meille teetä.

Nainen lipuu olohuoneesta tupakeittiöön, löysäten samalla vaivattomasti korsettinsa nyörejä. Niin pehmoinen ja suojaisa kuin lämmin peite ympärilläni onkin, minusta tuntuu typerältä maata siinä vilttiin muumioituna toisen lattialla, ja alan ärtyneenä nykiä itseäni vapaaksi. 

— Mä en itse asiassa juo teetä, pelkkä vesi riittää. 

Nainen kohottaa kulmiaan hieman, muttei sano mitään. Yhdellä notkealla liikkeellä se riisuu korsetin ja heilauttaa sen tuolin selkämykselle, paljastaen ohuen topin alla piirtyvät rintansa. Nainen täyttää vedenkeittimen ja painaa sen päälle katsellen minua mietteliäästi. Minä olen saanut käteni vapaiksi ja kohottautunut istumaan. Kuljetan sormiani hiusteni lomassa ja koetan saada pahimpia takkuja auki. Nainen on nostanut kaapista teepussin ja mittaa lehtiä valmiiksi, mutta katselee edelleen minuun herpaantumatta. Se häiritsee minua suunnattomasti. Eikö se voi nyt vain sitten keittää sitä teetänsä ja lakata toljottamasta? Nuolaisen nopeasti nimettömäni kärkeä ja pyyhin silmieni alta suttaantunutta mustaa vähemmäksi, ennen kuin nostan taas katseeni naiseen päin. Se katsoo minua vieläkin, nojaa keittiöntasoon ja siristää silmiään. Minua alkaa tosissaan suututtaa. Kyllä tuon ikäisen naisen olisi pitänyt ehtiä opetella jo jonkinlaisia käytöstapoja. Nostan leukaani uhmakkaasti ja vedän henkeä sanoakseni jotain, mutta nainen vaientaa minut kohottamalla selkänsä äkkiä suoraksi ja lähtemällä harkitusti keinahdellen minua kohti. Mitä vittua se nyt...

Naisen liike näyttää melkein hidastetulta, lanteet piirtävät suurta symmetristä kahdeksikkoa. Siksi säikähdän kun se onkin luonani niin äkkiä, kumartuu tarttumaan minua rajusti hiuksista ja kiskaisee minut jalkeille niin että peitto putoaa nilkkoihini, jättäen minut alasti. 

— Enkö mä käskenyt sun odottaa siinä?

Naisen ote on niin tiukka että se tekee kipeää, jotkin yksittäiset suortuvat kiristävät päänahkaani inhottavasti. En osaa sanoa mitään, ja nainen riuhtaisee pääni taakse, tuoden kasvonsa miltei kiinni omiini.

— Vastaa mulle. Käskinkö mä sun odottaa vai en?

Suljen silmäni ja irvistän kivusta. Mitä varten se tekee noin? Tietäähän se nyt itse mitä on sanonut. Puristan silmiäni tiukemmin kiinni, punainen naisen hiuksista on pinttynyt verkkokalvoilleni. Mitä helvetin väliä sillä nyt sitten on, jos en jää makaamaan tismalleen siihen mihin se sanoo. Mikä ihmeen pointti sillä peittoon käärimisellä edes oli? Mua ei todellakaan kiinnosta pomppia sen typerien päähänpistojen mukaan ja aion myös sanoa sen sille. Räväytän silmäni auki ja valmistaudun sanomaan akalle suorat sanat. Se ei tasan ala hyppyyttämään minua niin kuin jotain onnetonta orjapojua. 

Mutta kun näen naisen katseen, se pyyhkäisee minun suuttumukseni kadoksiin kuin aalto hiekkaan rakennetun linnan. Nainen ei ole vihainen, vaikka sen käsi satuttaa minua koko ajan. Se katsoo minuun täydellisen tyynenä. Sen silmistä näkee sen tietävän etten minä tahdo sitä totella, ja tietävän myös että tulen silti tottelemaan. Se levollinen varmuus on niin aseistariisuvaa, että se tekee tyhjäksi minun aiemman, vihaisen varmuuteni. Naisen katse lävistää minua aina vain, se jäykistyy ja minä säikähdän, pelkään sen satuttavan kovemmin. Kuulen teeveden alkavan kiehua ja vedenkeittimen napsahtavan pois päältä. Vedän terävästi henkeä ja päästän sen hitaasti ulos, mukanaan heiveröinen myönnytys.

— Käskit.

— No mihinkäs sinä sitten luulit olevasi menossa? 

— Mä vain... Puren huultani kun koetan keksiä mitä vastaisin että se päästäisi minut menemään. — Mä vaan olisin käynyt vähän siistiytymässä.

Nainen kallistaa päätänsä huvittuneena ja kurtistaa sitten leikkisästi kulmiaan mukamas tarkastellen minun kasvojani joka puolelta.

— Ai? Sulla kyllä onkin jotain... tossa. 

Ja nainen sylkäisee minun kasvoilleni.

Haukkaan sisälleni litratolkulla jäävedeltä tuntuvaa ilmaa ja nostan nopeasti kättäni pyyhkiäkseni kasvoni, mutta nainen tarttuu siihen pysäyttäen liikkeeni. Rintakehäni kohoilee kiihkeästi nopeasta, pinnallisesta huohotuksesta joksi hengitykseni on muuttunut. Sylki valuu nenänvarttani pitkin poskelleni ja minä pystyn haistamaan sen, haistamaan sen miltä naisen suu oli aiemmin maistunut. Minua inhottaa, tahdon puhdistaa kasvoni heti, mutta en uskalla hievahtaakaan enää. Nainen katsoo minua hymyillen tyynesti, seuraa sotkunsa valumista huulteni yli kohti leukaani. Se näkee minun sulkevan suuni tiukaksi viivaksi jottei sylkeä menisi sinne, ja purskahtaa nauruun.

— Saat mennä siistiytymään. Ole hyvä.

Nainen irrottaa otteensa ja pyörähtää keveästi kantapäillään takaisin kohti keittiötä. Minä lysähdän omille lihaksilleni kuin korkealta pudonneena, hetken liian typertyneenä niitä käyttämään, ennen kuin ymmärrän kätkeä kasvoni olkavarteeni ja hangata enimmän kuolan pois. Naisen ääni on yhtä kevyt kuin sen askeleet kun se neuvoo minulle tien vessaan. Etsin katseellani vaatteitani, ne ovat kai edelleen eteisessä. En uskalla poiketa reitiltä niitä noutamaan.

Kun palaan keittiöön kasvot ja kädet huolellisesti huuhdeltuna, nainen on kattanut teen ja laittanut tarjolle leipiä. Se istuu itse tuolilla jo syöden ja selaillen lehteä, ja kehottaa minua istumaan itseään vastapäätä. Minua kiusaa istua tuolille ilman alushousuja, ja rohkaistun pyytämään lupaa hakea ne. Vastaus mahtuu yhteen tavuun:

— Et. 

Nainen ei vilkaisekaan minuun kieltäessään vaan jatkaa rauhassa lukemista. Minun ei auta muu kuin istua ja alkaa nakertaa naisen eteeni tyrkkäämää leipää. Yllätyn huomatessani, miten kova nälkä minun onkin tullut, ja alan nälissäni haukkoa isompia palasia kuin oikeastaan kehtaisin. Nainen vilkaisee minua ohimennen lehtensä takaa.

— Juo teesi.

— Mä en tosiaan juo teetä. Voisinko mä saada vettä? 

Minua alkaa ärsyttää taas. Ei kai se aio tehdä tästäkin jotain numeroa?

Nainen pysähtyy niille sijoilleen. Piinaavan pitkältä tuntuvan hetken kuluttua se taittelee lehden, työntää sen kauemmas, ristii säärensä pöydän alla ja nojaa taakse läimäyttäen katseensa vasten kasvojani. Se puhuu hitaasti, lausuu sanansa huolellisesti kuin kuunnellen niitä itsekin hyvin tarkkaavaisesti.

— Ihmiseksi, joka nauttii niin paljon kontrollin menettämisestä, sä yrität helvetin uppiniskaisesti pitää siitä kiinni.

Jostain syystä minä säikähdän naisen sanoja. Sydän hypähtää kurkkuun jota alkaa kuristaa, aivan kuin jokin karhea puristaisi sitä kokoon sisältä käsin. Kyynelet alkavat polttaa silmäluomieni takana ja painan katseeni nopeasti alas, jottei nainen vain näkisi sitä. Se ei tiedä mistä se puhuu, sanon itselleni. Se ei tiedä susta mitään, se luulee vaan tietävänsä kaiken, lupaan rauhoittuakseni. Mutta mä en rauhoitu.

Nainen työntää hitaasti teemukia lähemmäs minua. Tällä kertaa se ei tunnu tietävän minua paremmin, tottelenko sitä vai en. Sen katse tuntuu uteliaalta, varmuus ja tieto ovat tiessään. Se haluaa nähdä mitä minä teen, eikä se ota siihen sen enempää valtaa kuin minulla itselläni on. Tämä ei oikeasti ole minun päätettävissäni, en pysty tekemään mitään harkintaan perustuvaa ratkaisua. Minun pääni on täysin tyhjä. Tiedän vain sen, etten minä juo teetä, mulla on Moccamaster.

Hieman väristen tartun lämpimään mukiin. Minusta tuntuu, ettei se ole minun käteni enää ollenkaan, se joka nostaa mukin huulilleni ja kaataa kuumaa juomaa varovasti suuhuni. Se ei ole pahaa. En ajatellutkaan että se olisi, ei tässä siitä ollut kyse. Nainen hymyilee minulle pöydän yli, enkä usko sen näkevän omaa hymyään nyt. Hymyssä ei ole jälkeäkään minun nujerruksestani. Samassa tajuan, ettei se olisi pakottanut minua tällä kertaa, ja että se on aidosti ilahtunut kun sen ei tarvinnut, saadakseen minua tekemään kuten se tahtoo. En tiedä miksi, mutta se saa minut hymyilemään myös. Nainen tuntuu olevan tyytyväinen minuun, ja se tyytyväisyys käpertyy lämpöisenä ja pehmeänä kehräämään minun rintakehäni alle. 

Me hymyilemme vaitonaisina toisiamme kohden ja juomme teemme loppuun.

12. Sidottuna

Nainen tuoksuu tutulta vieressäni vaikka on vieläkin vieras. Tuoksu tarttuu hyväillen hengitykseeni kun nainen liikauttaa kättään laittaakseen vaihteen päälle. Olen katsovinani ikkunastani ulos vaikkei siitä näe mitään, tuulilasinpyyhkijät työntävät siihen pieniä vallattomia puroja joihin katuvalojen oranssi sekoittuu. Nainen on hiljaa mutta minä kuulen että se hymyilee. Mä olen aivan helvetin hermostunut.

Nainen poistuu rampille ja kiihdyttää moottoritielle. Kuinkahan kauan vielä..? Havahdun vaivautuneisuudestani kun yhtäkkiä muistan jotakin.

— Minne me ollaan menossa?

— Mun luo tietenkin, miten niin?

— Sä sanoit että sä asut mun lähellä. Silloin kun saatoit mua miitistä.

Naisen kasvoille leviää virnistys ja se katsoo hetken hiljaa tietä ennen kuin iskee katseensa hetkeksi minun silmiini.

— Mä valehtelin.

Olen hiljaa taas. Levottomuus alkaa luikerrella vatsassani ja kuiskii säikyttäviä sanoja. Mitä minä oikeastaan edes tiedän tuosta naisesta? Itse asiassa aivan saamarin tyhmää luottaa, ettei se tekisi minulle mitään pahaa, nainen joka sanoo itseään sadistiksi. Ehkä minun ei olisi pitänyt lähteä sen mukaan.

Nainen huomaa muutoksen hiljaisuudessani, katsahtaa minuun ja laskee hymyillen kätensä reidelleni. 

— Älä huoli, en mä aio sua palotella. 

Näen miten nainen koettaa hetken pidätellä kieltään mutta antaa sitten periksi.

— Ei tullut jätesäkkejä matkaan. 

Nainen puhkeaa kirkkaaseen, kuplivaan nauruunsa. Se siirtää silittäen käden reideltäni ja kurkottaa hipaisemaan kämmenselällään poskeani.

— Ihan totta Elisa, sä olet turvassa mun kanssani. Mutta sä saat ja sun pitäisikin pelätä. 

Nainen hymyilee ilkikurisesti ja minä rauhoitun vähän. Ainakin alan epäillä naisen luotettavuuden sijaan omaa mielenterveyttäni, kun lähden tällaiseen hulluuteen.

Nainen kaartaa kaksikerroksisen omakotitalon pihaan ja ajaa auton katokseen. Minusta tuntuu, kuin minun jalkojani olisi kahdeksan, ja olen vähällä kompastua niihin kun yritän päästä autosta ulos. Nainen ottaa takapenkiltä kassin, astelee aivan viereeni ja kiertää kätensä taakseni ohjatakseen minut kohti etuovea. Sydän takoo levottomana vasten rintalastaa, mutta jokin minun päässäni asettuu aloilleen kun nainen koskettaa minua sillä tavalla, määrätietoisena ja ohjaten. Ei ole enää mitään hätää. 

Nainen avaa minulle oven ja kehottaa käymään sisään. Astun pieneen eteiseen ja ryhdyn riisumaan nilkkureitani. Vasemman vetoketju on taas tarttunut kiinni, raivostuttavaa. Suoristaudun hieman hengästyneenä saatuani kengän viimein taisteltua jalastani ja kuulen, miten ovi sulkeutuu takanani. Ennen kuin ehdin kääntyä takaisin naista kohti, minuun tartutaan takaapäin ja riuhtaistaan voimalla taakse. Henkeni salpautuu säikähdyksestä, ja nainen painaa pääni lujasti oikeaa olkaansa vasten. Kuulen korvissani naisen kiihtyneen sykkeen kun se pujottaa varmalla liikkeellä jotain pääni yli ja eteinen peittyy silmiltäni.

— Pysy paikallasi, nainen komentaa hiljaa, enkä minä uskalla hievahtaakaan kun se ryhtyy kuromaan pehmeää kangasta tiukemmin vasten kasvojani. 

— Noin on parempi. 

Nainen kerää hiukseni käteensä ja tukistaa tiukasti. Se tuo toisen kätensä kasvoilleni ja kuljettaa sen kevyesti koskettaen alas kaulalleni, hengittäen raskasta lämpöä korvani taa. Villakangastakkini putoaa painavana jalkojeni juureen. Nainen tarttuu yksitellen minua peittäviin kankaisiin ja vetää ne yltäni, paljastaa ihoni ja minä palelen. Rintaliivieni hakaset aukeavat, nainen riisuu alushousuni ja painautuu lämpimänä alastonta vartaloani vasten. Sen kädet vaeltavat vaatien kehollani, ottavat minut otteeseensa ja painavat pehmeinä minuun nopeasti heräävää halua. Äkkiä nainen irtautuu minusta ja astuu taemmas.

— No mutta, käy ihmeessä peremmälle. 

Jähmetyn ja odotan lisää ohjeita, täytyyhän sen antaa niitä. Minä olen sokeana ja alastomana vieraassa talossa, en muista enää edes missä suunnassa eteisen oven olin nähnyt ennen kuin nainen oli tarttunut minuun. 

Kuulen jonkin halkaisevan ilmaa ja kevyesti kirveltävän kosketuksen ihollani. Säpsähdän ja astun vaistomaisesti kauemmas naisesta. 

— Sinne juuri.

Sydän jyskyttäen alan ottaa varovaisia askeleita eteenpäin. Nainen ohjaa minua pienillä kevyillä näpäytyksillä, käskee välillä varomaan kynnystä. Tunnen itseni enemmän paljaaksi kuin ilman vaatteita kuuluisi olla. Koetan kiertää käsiäni ympärilleni mutta se ei auta, tiedän että olen niiden alla yhä esteetön naisen katseen kulkea. 

Jalkojeni alla viileä ja kova pinta muuttuu paksun maton pehmeyteen. 

— Pysähdy.

Lakkaan haparoimasta eteenpäin ja jään odottamaan mitä nainen tekee seuraavaksi. Kuulen ääniä, mutta kuulen ne huonosti korvissani pauhaavan veren takaa, en osaa sijoittaa niitä tilaan, en yhdistää esineisiin enkä naisen liikkeisiin. Pian nainen kuitenkin tulee luokseni. Se seisoo suoraan edessäni ja tunnen miten se vaatii katsettani, sanomatta sanaakaan. Kohotan leukaani hieman ja kallistan päätäni odottaen jännittyneenä, koettaen valmistautua mihin tahansa vaikkei minulla ole aavistustakaan mitä kaikkea se voi olla. Minä kohtaan naisen katseen eikä side silmilläni pysty sitä estämään.

— Sä tiedät miten tämä menee. Minä teen sinulla mitä tahdon. Jos sä olet eri mieltä, saat kaikin mokomin vastustella, mutta se ei auta. Käytät punaista sitten jos tahdot pysäyttää minut.

Naisen ääni on täynnä nautintoa. Hymy sen kasvoilla tekee tilan, jota en voi näkemällä hahmottaa, sen hymy kaikuu joka puolella minun ympärilläni. Minä kuulen, miten se leikittelee minun kiihottuneella odotuksellani, kieputtaa kepeästi sormiensa ympärille ne narut joita minuun punoo, nukkeensa. 

Nainen madaltaa äänensä kuiskaukseksi, ja mitään muuta ei hetkeen ole.

— Tänä iltana sinä kuulut minulle.

Sanat tuntuvat täyttävän minut päästä varpaisiin, täyttävän huoneen ja kadottavan kaiken sen ulkopuolella. Nainen on niin lähellä että haistan suolan sen ihossa, kuulen miten korsetin kangas liikkuu sen rintojen ihoa vasten hengityksen tahdissa. Eikä se silti koske minuun, sen ei ole aikomustakaan, ja minua melkein suututtaa kun ymmärrän sen. Se odottaa että minä painaudun siihen, ja se odottaa vaikka koko yön jos sen täytyy. Saatana.

Minä vaihdan painoa jalalta toiselle, hengitän turhautuneita puuskahduksia ja painan päätäni niskaani vasten. Tekee mieli repiä side silmiltäni ja lähteä helvettiin täältä, tai käskeä nainen painumaan sinne, unohtaa että olin koskaan suostunut tulemaan. Mutta minun lanteeni eivät pysy paikallaan, ne liikkuvat naista kohti ja tunnen reisieni ihon kostuneen. Tajuan, että se mitä todella tahdon on antaa periksi, ja se suututtaa minua enemmän kuin mikään mitä nainen saattaisi tehdä.

Nainen hymähtää huvittuneena.

— Luuletko sä todella, etten mä näe miten kiimassa sinä olet? Tuollainen avuton pikku lutka...

Naisen karkeat sanat nirhaisevat poikki remmit joilla olen itsessäni kiinni. Heikko voihkaisu takertuu ilmaan jota hengitän ja pakenee minusta kun polveni antavat myöten. Heittäydyn voimattomana kohti naista, joka kietoo sylinsä ympärilleni suurempana ja vahvempana kuin sen keho on. Ja samassa minä kutistun, surkastun niin pieneksi että minut voisi helposti litistää sormiensa välissä eikä kukaan tietäisi että minua on koskaan ollutkaan. Nainen silittää selkääni ja pitelee päätäni hellästi olkapäätään vasten, suukottaa minua otsalle. 

— Hyvä tyttö. 

Juuri kun tunnen alkavani toipua siitä valtavasta harppauksesta jonka olen tehnyt itseni yli naisen luo, sen kosketus ihollani muuttuu. Sormenpäät vaihtuvat kynsiin selässäni ja päänahassani. Nainen painaa kasvonsa vasten omiani ja suutelee minua hampaillaan, upottaa ne sinne missä ei ole ihoa ja imee veren makua suuhuni. Pelkään vetäytyä ja pelkään antaa sen jatkaa, ynisen anomuksia jotka eivät pääse suustani ulos. Nainen puree ja vetäytyy vasta kun tunnen huuleni turpoavan, suukottaa suutani lakattuaan satuttamasta sitä. Minä tunnen sen hymyn taas ja se tarttuu minunkin huuliini, mutta käännän pääni ja koetan kätkeä sen. Nainen liikkuu kauemmas minusta, ja kuulen jonkin raskaan putoavan pehmeälle pinnalle. Tunnistan äänen heti. Minä kuulen köydet. 

Nainen alkaa sitoa minua, muttei sommittele solmujaan niin kuin edellisellä kerralla. Nyt sen otteet ovat kovemmat, se tahtoo vain laittaa minut kiinni eikä tehdä minusta kaunista. Köydet kurovat kyynärpääni ylös sivuille ja kiertyvät rintojeni välistä niskaan. 

— Alas, nainen sanoo yksinkertaisesti.

Minä taitan polvet alleni pehmeälle matolle epävarmana siitä, teenkö varmasti niin kuin se tahtoo, varoen jokaista liikahdustani. Nainen laskeutuu viereeni ja tarttuu tiukasti solmimaansa punokseen, riuhtaisee minut lähelleen ja upottaa hampaansa kaulaani. Yllätyn niin, että huuliltani karkaa kova huudahdus. Minua harmittaa ja nolottaa vähän, mutta nainen ei kiinnitä siihen pienintäkään huomiota. Se työntää minut selälleni ja alkaa sitoa polviani koukkuun. 

Nainen on nyt minun avoimien reisieni välissä. Yhtäkkiä side silmieni edessä tuntuu piilolta, luoden lohdullisen illuusion siitä ettei minua nähdä jollen minäkään näe. Minä keskitän kaiken huomioni pimeyteen, yritän olla tuntematta köyttä jonka nainen kiristää pakottamaan polveni kauas toisistaan. Yritän olla ajattelematta sitä, että nainen näkee nyt minusta kaiken mitä voi silmin nähdä, näkee miten minun kehoni vastaa sen luomiin ärsykkeisiin kun se alkaa koskea minua.

Minä kiepun naisen kosketuksessa kuin lehti tuulessa. En pysty sanomaan, lennänkö vai putoanko, en minne seuraavaksi päädyn, tai kuinka kauas siitä missä vielä äsken olin. Nainen puree minua paikoista joihin minua ei ole koskaan ennen satutettu, löytää arkaa, koskematonta ihoa joka puolelta minua. Tuo välillä vartalonsa painon päälleni ja suukottelee, silittää minut tyynnyksiin ennen kuin hyökkää taas. Kipu juoksee pitkin suoniani, patoaa veren kun nainen tunkeutuu ihooni kynsin ja hampain, ja kun veri pääsee taas valloilleen, sen kuohu kutittaa minut humalaan. Nainen vie kätensä jalkojeni väliin ja hyväilee minut reunalle aina uudestaan, huudan ja haluan jo pudota mutta se vetää minut takaisin, ottaa kosketuksensa minulta pois ja muuttaa sen taas toisenlaiseksi nauraen minun turhautumistani. Minä riuhdon itseäni köysissä kauemmas naisesta ja naisen luo, haluan ja pelkään sitä niin valtavasti että oman ihoni rajat alkavat tuntua ahtailta. Minuun ei sovi näin paljon, minä en kestä, ja kuitenkin haluan koko ajan enemmän ja vihaan sitä etten saa. 

Nainen tuntuu joko pysäyttäneen ajan tai juoksuttaneen sitä huvikseen tunteja eteenpäin, kun lopulta herättää minut hypnoosistaan. Se riuhtaisee yhdellä nopealla liikkeellä siteen silmiltäni, ja vaikka huoneessa on vain pehmeää, hämärää valoa, se sokaisee minut. Räpyttelen ja haukon henkeäni, koetan katsettani arastellen etsiä tilasta muotoja jotka kävisivät järkeen, mutta nainen tuo kasvonsa omieni ylle enkä näe vieläkään mitään muuta kuin sen. Tunnen sen katsovan minua silmissään nautinnollista, riivattua hymyä, aavistan sen aikovan jälleen jotain, mutta olen vuotavine silmineni ja paikoilleni sidottuna täysin avuton. Se suutelee minua, ei satuttaakseen tällä kertaa vaikka sen kynnet painuvatkin samalla kirveltäen syvälle päänahkaani. Nainen painaa polveaan lujasti häpyäni vasten ja antaa oman halunsa valua minuun, valua lävitseni ja vetenä jalkojeni väliin. Hetken se on hallitsemattomassa himossani minun kanssani, antaa vallan sille halulle jota ei tarvitse hillitä. 

Mutta se hetki ei kestä kauan. Juuri kun alan kaivata käsiäni vapaiksi jotta voisin koskettaa naista myös, se hakee viereltäni jotain otteeseensa. Nainen kohottautuu ja värähdän, ilma tuntuu ilman naisen lämpöä viileältä paljaalla ihollani. Näen nyt että naisella on kädessään pitkä, musta raippa, ilmeisesti sama jolla se oli ohjannut minua aiemmin. Raipan kärki hivelee kevyesti ihoani, alkaa kasvoistani ja hiipii rintojeni ja vatsani yli hävylleni. Säikähdys syöksyy silmiini ja huomaan naisen odottaneen sitä hetkeä, nautiskelevan minun kauhustani tajutessani mitä seuraavaksi tapahtuu. Yritän vaistomaisesti vetää jalkojani yhteen suojakseni, mutta köydet estävät sen. Nainen odottaa, antaa minun pelkoni kasvaa kovemmaksi kuin tulevat iskut. Sitten nainen lyö. 

Ensimmäiset iskut hävylleni ovat kevyempiä, ehdin helpottua ja luottaa kestäväni. Mutta iskut kovenevat nopeasti ja niitä alkaa tulla tiheämmin. Tiedostan hämärästi naisen seuraavan herkeämättä kättensä jälkeä kasvoillani, minun kipuani ja kauhuani. Kun kipu käy niin kovaksi että koetan epätoivoisesti kääntää koko vartaloani siitä poispäin, nainen antaakin raipan purra reisiäni, iskee kohtiin joita en saa piiloon. Minun ihoni kirvelee ja polttaa, minun tulee kauttaaltaan kuuma ja hätä nousee hien mukana iholleni. Voihkin ja vingun, haen naisen katseen ja anon sanoitta sitä lopettamaan, mutta se ei aio. Se iskee muutaman kerran hiljemmin, niin että luulen taas kestäväni ja koventaa sitten otteitaan jälleen. Minun voihkeeni muuttuu nyyhkytykseksi ja nainen lyö viimeiset kerrat, lyö lujaa ja laskee sitten raippansa. Koko kehoni sulaa köysissä veltoksi ja voimattomaksi. Kyyneleet valuvat poskillani, hiipuva kipu jyskyttää reisilläni ja hävylläni, ja rinnassani takoo vauhkoontunut sydän. 

Nainen asettuu jalkojeni väliin ja katselee minua levollisena kuin jotain sanomattoman kaunista maalausta ihaillen ja jollain lailla kunnioittaen. Aivan kuin se olisi ylpeä siitä mitä on saanut aikaan, ylpeä minusta kivustani väsyneenä ja sottaantuneena. Se tuntuu hyvältä, vaikken pystykään sitä hyväksymään. Minusta se on pahasti väärässä jos jotain kaunista minun tilassani näkee, minua pikemminkin hävettää. Tunnen levinneen maskaran kuivuvan poskillani ja pelkään, että olen siistinyt karvoitukseni huolimattomasti tai että köydet painavat minuun rumia muotoja. Muistan taas olevani alaston ja auki naisen edessä, mutta olen liian uupunut sen katsetta pakenemaan. Nainen nojautuu hieman eteenpäin, suipistaa punaista suutaan ja antaa syljen valua pitkänä norona suoraan minun jalkojeni väliin. Se levittää kädellään sylkensä minuun, sekoittaa sen omiin vesiini, hyväilee ja työntää sormiaan hitaasti sisälleni. Suljen silmäni, suljen naisen tilastani pois ja annan vain jälleen kasvavan haluni jäädä. Sormet liikkuvat sisälläni yhä nopeammin ja ne täyttävät minut, hyväily muuttuu vaativammaksi. 

Tällä kertaa nainen ei estä minua vaan antaa minun pudota, antaa minun tulla kämmenselkääni purren ja voipuneena huutaen.

10. Pinnan alla

Unohdan jälleen yhden täysin samantekevän päivän ruuhkabussin penkille ja tuupin itseäni kohti kotiovea. Kaivan avainnipun valmiiksi käteeni ja painan katseeni nähdessäni silmäkulmastani alakerran naapurin lähestyvän ovea samaan aikaan talon toiselta seinustalta. Teeskentelen, etten huomaa ja nopeutan askeliani matkalla ovelle. Ei tee mieli moikkailla ketään.

Kotona odottaa hiljaisuus ja loputon määrä aikaa kulutettavaksi. Ja kuitenkin se olen aina vain minä, joka kulun.

Pieni, avaamaton kirjekuori tuijottaa minua väsymättä näytön vasemmasta yläkulmasta. Minä tiedän kyllä, kuka sen on toimittanut minun vaivoikseni. Aina välillä nappaan tabletin käteeni, kiskaisen alasvetovalikon auki ja jähmetyn katsomaan kuin noiduttuna automaattisen viestin välittämää loitsua, joka saa sydämeni valahtamaan jääkylmäksi: NeferNefer on lähettänyt sinulle yksityisviestin. Hautaan laitteen sohvatyynyjen alle. Mä haluaisin tietää, mutten kestä katsoa, pelkään että se nainen saisi minut taas heikoksi pelkällä viestillä.

Sillä naisella on inhottava tapa tulla jotenkin liian lähelle, se hermostuttaa minua. Sen seurassa mä tulen niin tietoiseksi itsestäni että minun on mahdottomuus olla luontevasti. Ihan kuin se jotenkin läpivalaisisi mua koko ajan, kiinnittää huomion kaikkeen minussa ja tutkii sitä häpeilemättä niin kuin sillä olisi siihen joku oikeuskin. Puhuu, kysyy ja koskee kuin olisi tuttu, ilman minkäänlaista säällistä etäisyyttä. Mä en yksinkertaisesti pysty olemaan sen kanssa normaalisti, tunnun täysin vieraalta itselleni. Minä en hallitse itseäni kun se tulee ja saa minut hukkaamaan joka ainoan järkevän ajatuksen päästäni, tuntemaan itseni säälittäväksi rääpäleeksi joka ei saa sanaa suustaan. En minä ole sellainen. Sillä naisella ei ole aavistustakaan, kuka minä olen, ja silti se on minusta muka niin helvetin kiinnostunut. Mitä se oikein meinaa?

Enkä minä voi sietää sitä, että kaikesta huolimatta siinä on jotain, mikä vetää minua puoleensa. Se tuntuu tarttuneen minun ihoonikin. Kun vien käteni lakanoiden viileydestä omaan lämpööni, tunnen sen naisen kosketuksena enkä omanani enää. Laukean kerta toisensa jälkeen naisen paino päälläni, käsi painautuneena salpaamaan hengitykseni ja sormet sisälläni. Minä en tajua mikä minua oikein vaivaa. Saisinhan minä nyt herranjumala jonkun paremmankin. Jonkun, jonka kanssa minun ei olisi vaikea olla, ja joka ei saisi minua suuttumaan joka kerta kun näen sen. Jonkun sellaisen kuin... Ihan kenet vaan.

Tyynyjen alta kuulu vaimea vihellys ja kirjekuori saa seurakseen toisen. Se ei näköjään aio luovuttaa. Vedän syvään henkeä ja kerään kaiken rohkeuteni. Mä luen sen vain äkkiä ja sitten se on ohi.

”Ok, mä ymmärrän kyllä vihjeen :) Ehtisitkö sä kuitenkin näkemään pikaisesti, musta olis kiva päättää tämä kasvostusten niin ei jäis mitään kiusallisuutta.”

Vatsanpohjaa puristaa oudosti jokin pettymyksen tapainen. Ajatus naisen näkemisestä näissä merkeissä ei liiemmin houkuttele, mutta kaipa se sitten olisi aikuismainen tapa hoitaa asia. Sen jälkeen minä voin unohtaa koko jutun. Tämän täytyy olla paras niin.


Odotan naista alaoven edessä. Olen liian levoton istuutumaan, vilkuilen hermostuneesti ympärilleni miettien mistä suunnasta nainen mahtaisi ilmestyä. Viimein kuulen naisen askeleet, tunnen sen korkojen rytmin heti. Käännyn äänen suuntaan ja nainen on siinä edessäni kauniimpana kuin koskaan. Se on jättänyt hiuksensa auki, ilta-aurinko paistaa punaisen läpi ja kehystää sen kasvot valolla.

Nainen tulee luokseni hymyillen ja kohottaa kätensä halaukseen säikäyttäen minut saman tien suunniltani taas. Vavahdan, kun se kietoo kätensä ympärilleni, ja nostan omiani kömpelösti kohti sen selkää. Yritän vetäytyä pikaisesti pois, mutta nainen ei päästä. Se painautuu koko kehollaan minua vasten ja tervehtii äänessään lämpöä joka kylmää minun selkäpiitäni.

Nainen huomaa minun jäykistyvän entisestäni ja vetää sylinsä pois. Se katsoo minua hämmentyneen näköisenä ja alkaa nauraa. Sen nauru on heleä ja kirkas, kuin ikkunaruutua pitkin juoksevia sadepisaroita.

— Miten sä aina saatkin mut tuntemaan itseni joksikin tunkeilijaksi?

Punastun ja pudotan katseeni kiveykselle. Suuttumus leimahtaa taas silmiini. Mitä varten se sitten tuli jos mä kerran saan sen olon niin ikäväksi?

— En mä millään pahalla. Mä olen pahoillani jos susta on tuntunut että mä jotenkin ahdistelen sua.

Nainen tarkkailee minua kulmiensa alta, kuin varkain saadakseen vastauksen johonkin, mihin minulla ei ole edes kysymystä.

—Mä en mielestäni ole kuitenkaan loukannu sua millään tavalla. Mikset sä vastannu mun viestiin?

Mä en sano mitään, tuijotan vain kiveykseen ja odotan että kysymys haihtuisi ilmasta. Nainen odottaa hetken mutta jatkaa sitten, näkee miten suljettu minun suuni on.

—Jos sä tahdot niin mä jätän sut kyllä rauhaan. Mutta sitäkö sä oikeasti sitten haluat?

Mä toivon, että nainen näyttäisi mieluummin vihaiselta kuin miltä se näyttää nyt. Sen kasvoilla on pelkkä kysymys, vaatimus, johon minä en voi vastata. En minä tiedä enää mitä minä haluan. Miten se voi edes luulla että mulla olisi antaa sille sellaisia vastauksia, kun se laittaa kaiken niin saatanan sekaisin koko ajan?

Hiljaisuus on hauras kuin kuivunut lehti, mutta tihenee läpitunkemattomaksi silmänräpäyksessä. En saata sanoa sanaakaan ja hetki juuttuu paikoilleen. Tuntuu heikolta, katse juoksentelee sinne tänne eikä löydä turvaa mistään. Painovoima särkyy pirstaleiksi, minä tempaudun niin kauas, etten näe naista. Mä en ole enää tässä. Ilma tuntuu muuttuvan vedeksi joka ei kannattele vaan painaa joka puolelta, mereksi joka pakottaa mantereet pysymään erillään. Ja jossain kaukana, loputtomiin ulottuvan lasin takana nainen odottaa minun vastaustani, takoo päästääkseen minut ulos, muttei saa pleksiä särkymään. Minä tunnen sen nyrkiniskujen aiheuttamat värähdykset ympärilläni, ne monistuvat pinnan alla ja iskeytyvät minuun oksettavalla voimalla ja pauhulla. Miksei se lopeta, eikö se tajua että jos se saa minut ulos se jää sen kaiken alle. Sirpaleet räjähtävät sen silmille, tulva syöksyy sen päälle ja minä joudun sen raivoisan veden vietäväksi, ei sellaisesta selviä. Mene pois.

Yhtäkkiä tunnen naisen pehmeän käden puristavan omaani. Tunnen oman ihoni sen ihoa vasten, toisilleen vieraat veret jotka takoutuvat ranteissa vastakkain. Minä tunnen naisen siinä ja samassa tunnen palaavani itse. Nainen vetää minut hellästi lähelleen. Se tuo huulensa varoen aivan lähelle omiani. Ilma välillämme ei liiku, sekin pidättää henkeään ja odottaa. Hitaasti, täristen, minä kuron umpeen ne sentit jotka ovat huultemme välissä, vien suuni naisen suulle. Ja kun nainen painaa omansa yhä tiukemmin ja janoisemmin vasten omaani, upottaa hampaansa huuliini ja antaa kielensä tunkeutua minuun, minä nousen mustasta vedestä riuhtoen pinnalle ja hengitän hädissäni haukkoen naisen sisälleni. Kierrän käteni naisen ympäri ja pidän kiinni kaikin voimin, etten enää hukkuisi. Se liu’uttaa toisen kätensä lanteilleni ja pitelee minua tiukasti. Minä rauhoitun.

— Siinähän sä taas olet.

Nainen silittää poskeani ja katselee minua hellästi. Se näyttää nyt tietävän mitä se ei ymmärrä, se ei esitä enempää kysymyksiä joihin en osaa vastata. Valo sen silmissä ei karju vaan asettuu väijyksiin nälkäisenä mutta kärsivällisenä. Se tietää, että sen täytyy odottaa. Raskas vesi väliltämme on poissa, nainen hymyilee sillä leikkisällä tavallaan taas ja minusta tuntuu kuin minulla olisi sisiliskoja vatsassa.

— Sä unohdit jotain silloin viimeksi.

— Ai..? Mä rypistän kulmiani, ei minulta omasta mielestäni ollut jäänyt mitään.

Nainen esittää yllättynyttä.

— Et kai sä väitä, ettei sun muistisi ole vieläkään palautunut..? Siinä tapauksessa sallit varmaan, että virkistän sitä vähän.

Nainen tarttuu minun leukaani koko kämmenellään, nostaa omia kasvojaan ylemmäs ja katsoo minuun luomiensa alta. Sen ilmeessä on uudenlaista terävyyttä, kun se tekee kädellään hyvin hitaasti mutta merkitsevästi pienen liikkeen, kuljettaa minun pääni nyökkäykseen. En voi olla henkäisemättä, kun naisen jäisen katseen ja minun säikähtäneiden silmieni välistä juoksee välähdyksenä hetki, jolloin minä annoin naiselle luvan itseeni.

— Tyttö pieni. Jos sä enää ikinä paiskaat oven kiinni mun edestäni, mä vannon, että sä tulet katumaan sitä.

Mä en saa selvää pilaileeko se vai uhkaako. Sen ääni on matala ja sen kynnet painautuvat minun ihooni, mutta sen huulilla on vino hymy ja silmissä tuikkivaa valoa.

— Mä tulen huomenna hakemaan sua.


Painan asuntoni oven kiinni ja rojahdan sitä vasten. Nyt kun nainen on poissa, sisiliskot sisälläni muuttuvat torakoiksi. Unohdan naisen, unohdan leikin, unohdan sen miten se sai minut pinnalle. Muistan vain itseni siellä pinnan alla, avuttomana ja rampana. Minua hävettää, hävettää niin että oma ihoni alkaa tuntua joltain puistattavan iljettävältä jota on räiskynyt päälleni. Mikä helvetti mulla on, miksi mä en osaa enää olla, miksi mä hajoan aina kun se nainen tulee lähelle?

Suunnaton raivo tarttuu kylmänä, kivisenä nyrkkinä sydämeen. Hakkaa sitä kylkiluihin, repii rinnasta ja raastaa vasten teräviä hampaita, jotka raatelevat siihen syviä, verta tihkuvia uria. Sulloo sen ruosteiseen häkkiin joka on niin ahdas, että saastaiset raudat painautuvat syvälle siihen ja ruhjottu lihas puristuu sykkien sen lomasta. Minua oksettaa. Mä tahdon huutaa muttei tälle ololle ole ääntä, ei mitään mahdollisuutta saada sitä ajettua ulos.

Mä olen tehnyt oman avaruuteni kuviollisesta tapetista ja hiilenharmaasta parketista, paikallisliikenteen tutuista linjoista ja ihmisistä, joiden kiertoradoille kartan joutumasta. Minä olen saanut kaiken mitä olen halunnut, ja odotan vieläkin, milloin se tekee minut onnelliseksi. Mä olen muovannut itsestäni elottoman kappaleen, joka sinkoilee tässä tilattomuudessa päämäärättä, kiertäen ainoastaan mustan reunoja sisällään. Kappaleen, joka jää näkymättömäksi joka kerta, kun joku menee suoraan sen läpi ja katoaa.
Raivo painaa kynteni reisieni lihaan, mä haluan repiä itseni kappaleiksi, repiä seinistä tapetit ja särkeä ikkunat. Mä en saatana kestä tätä enää. Hätä ulvahtelee vieraana suussani, pakottaa jäseniin nykiviä liikkeitä jotka eivät vie minua mihinkään, sotkee kasvot ja vääntää ne irvistykseen. Painan otsani eteisen lattiaan ja koetan pakottaa itseni niin liikkumattomaksi että kaikki menisi pois, pidätän hengitystäni ja puristan käsilläni kylkiluitani niin että sattuu.

Mä en ymmärrä miksi, mutta se nainen ei läpäisekään minua. Se tulee kiinni. Sen kosketuksen alla minä tunnen missä minun reunani todellisuudessa ovat. Minä näen itseni ja näen, että haluan minne tahansa pois.

Raivo näivettyy voimattomuudeksi, itku ei jaksa enää ravistaa. Kyyneleet vuotavat virtaamatta poskille kun revin ruhoni ylös lattialta ja raahaan sen vuoteeseen, hautaan kasvoni kylmään satiiniin.

Minä ymmärrän nyt, kenen takia se viha minussa oikeasti on. Ei täällä ole ketään muita.


Iltapäivä hiipii vuoteeni viereen ja ravistelee minut hereille. Kasvot tuntuvat aralta, turvonneelta lihalta, katse liian raskaalta kohdentaa mihinkään.

Puen aamutakin ylleni yrittäen olla mahdollisimman hiljaa ja vilkuilen varovasti avoimesta ovesta olohuoneeseen, etsien merkkejä siitä mikä sinne eilen tunkeutui. Mitään ei näy. Astelen aroin askelin eteiseen, laitan kengät ja takin oikeille paikoilleen. Kaikki on aivan niin kuin ennenkin, ja sitä on jostain syystä vaikea uskoa. Kehoa on raskaampi kantaa kuin muina päivinä, mutta sisältä tuntuu olevan jonkin paino poissa. Keitän kahvia ja kietoudun vilttiin yhä hämmästyneenä siitä, ettei mikään ympärillä ole hajonnut kappaleiksi.

Puhelimen viestiääni katkaisee täydellisen hiljaisuuden. Se on Tomi.

”Tuu juo kaljaa.”

Hymyilyttää. Hymy on uupunut, mutta se leviää kasvojani syvemmälle, sinne asti mihin kipu on pienemmäksi käperryttyään jättänyt tilaa. Vedän syvään henkeä ja teen lopullisen päätökseni.

”Ei pysty nyt. Mulla on illalla treffit.”

8. Riisuttu nainen

Voi vittu mä olen myöhässä. 

Juoksen suu täynnä pinnejä kylpyhuoneesta keittiöön sammuttamaan kahvinkeitintä ennen kuin unohdan, kieputan hiuksiani nutturalle ja kiemurtelen sukkahousujen haarakiilaa asianmukaiselle paikalleen, kaikkea samanaikaisesti. 

Tabletti viheltää laukkuni uumenista ja hapuilen sen hengästyneenä käsiini. Nefernefer on lähettänyt sinulle yksitysviestin. Kuka helvetin Nefernefer? Tökkään hammasharjan suuhuni ja alan lukea viestiä miettien samalla bussilinja-strategiaani.

Piparminttuvaahto hyökkää väärään kurkkuun ja adrenaliini kuohahtaa kutittaen ranteissa, kun tajuan tismalleen kuka. Tyrskin roiskeita tabletin näytölle ja luen viestin uudelleen sydän hullun lailla hyppien. 

”Moi Elisa!

Olisko sulla kiinnostusta tulla mulle köysimalliksi? Oli tarkoitus eilen kysyä mutta sä lähdit siitä sitten niin nopeasti. Mähän siis valokuvaan ihan työkseni, mutta olen aloitellut sellaista vähän taiteellisempaa projektia omaksi iloksi ja harjoitukseksi. Musta sä sopisit siihen täydellisesti :). Kuvat saisit toki halutessasi myös omaan käyttöösi. 

- Anne S.”

Ai nyt se jo stalkkaa mua vai? Marssin naamaani pyyhkien olohuoneeseen, paiskaan tabletin sohvan nurkkaan ja nakkaan viltin sen päälle, kuin estääkseni sitä näkemästä minua. ”Taiteellinen projekti”, ja paskanmarjat. Ei kai se luule, että mä menen noin halpaan, sehän on aivan kuin joku rasvainen vanha äijä..! Päätän, etten ajattele koko viestiä enää — ja minä ajattelen sitä koko päivän. 

Päivä on muutoinkin kaikilla mahdollisilla mittareilla tavallistakin vastenmielisempi. Kun viimein rahjustan takaisin kotiin itämainen illallinen valkoiseen muovipussiin katettuna, minusta tuntuu, ettei minusta ole paljoakaan enää jäljellä.

Laitan telkkarin päälle ja rojahdan sohvalle ruokani kanssa. Hapuillessani vilttiä käteni osuu tablettiin sen alla ja vedän käteni nopeasti pois, aivan kuin sitä olisi polttanut. Olin ehtinyt unohtaa viestin muutamaksi minuutiksi ja nyt kun se palaa tuoreena tajuntaani, keho reagoi jälleen kuin iskuun. 

Siinä samassa mä päätän mennä. Mä päätän mennä ja näyttää sille akalle. Laitan itseni niin kauniiksi että siltä putoaa hampaat suusta kun näkee, enkä todellakaan ala sätkyillä sillä tavalla kuin viimeksi. Minä näytän, että olen upea ja itsevarma nuori nainen, juuri sellainen, joka ei piittaa paskaakaan kenestäkään sen kaltaisesta.

Kävelen kohti studiotilaa, johon nainen on minut ohjeistanut. Korkeimmissa koroissani, jokainen hiussuortuva huolellisesti aseteltuna ja kasvoillani 50-luvun filmitähtien taikaa lukuisista pikku purnukoista annosteltuna tunnen olevani kaunis ja pysäyttämätön. En malta odottaa, että pääsen näyttämään sen naiselle. Se ei pysty minuun nyt, sen se saa nähdä.

Koputan studion oveen ja nainen tulee avaamaan. Sillä ei ole silmälaseja tällä kertaa, ehkä siksi sen kulmakarvatkaan eivät näytä nyt niin teräviltä. Se on pukeutunut rennosti mustaan huppariin jossa on valokuvausliikkeen logo, tummiin stretch-farkkuihin ja mustiin työkenkiin. Nainen tervehtii hyväntuulisesti ja ohjaa minut saman tien pieneen pukeutumistilaan. Se ottaa minut vastaan kuin minkä tahansa asiakkaan varattuna aikana.

— Saatkin ottaa oikeastaan kaikki pois ja tulla sitten tänne, niin aletaan laittaa sulle köysiä päälle. 

Nainen hymyilee lämpimästi ja niin ammattimaisen neutraalisti, että minä tunnen minun kilpeni rakoilevan. Minun on turha koettaa näyttää sille hampaitani jos sillä ei ole aikomustakaan ottaa haastetta vastaan. Se, mitä minulle oli ollut niin tärkeää näyttää olevani, ei tunnukaan sopivan tilanteeseen ollenkaan. Riisun itseni kömpelösti ja varmistan pukuhuoneen peilistä, että sentään näytän siltä kuin olen tarkoittanutkin. Että olen varmasti kaunis. 

Nainen odottaa köysien kanssa minua ison, valkean kankaan edessä. Se on riisunut hupparinsa, nyt sillä on päällään ihan tavallinen, vaaleanharmaa T-paita, liikkeen logo siinäkin. Kävelen sen luokse kädet levottomasti ylävartalolla harhaillen, en tiedä mihin ne oikein laittaisin. Nainen ei ole huomaavinaan hermostuneisuuttani vaan heittää huolettomasti köyden ympärilleni ja alkaa sitoa. Se ei enää hymyile minulle, eikä kiinnitä minuun mitään muutakaan huomiota, vaan uppoutuu täysin puuhaansa. Se on kaksin köytensä kanssa, minä vain kappale jonka ympärille sitä solmia. Minun ei enää tarvitse murehtia sen läsnäolosta. 

Alan tuntea köyden karhean kulun ihollani, joka alkaa hiljaa väreillä sen alla. Tuntea, miten syli kasvaa ympärilleni solmu solmulta ja ottaa minut otteeseensa. Silmäni painautuvat kiinni, hengitys hiipii huulieni lomasta keuhkoihin ja takaisin hädin tuskin hipaisten. Yhtäkkiä ymmärrän rintakehäni haurauden, käsitän köyden alla kuinka pieneksi minä jään. Tiedostan miten ohut minun ihoni on, miten riittämätön minua suojaamaan. Minä painaudun köyttä vasten kaikkiin suuntiin ja jään jokaisella solullani pelkästään sen varaan. Jalat joilla seison, ovat jotain muuta kuin minua, minä en kosketa enää maata vaan köyttä ainoastaan. Köysi pitää minusta kiinni ja minä irrotan kaikesta muusta. 

Minut painetaan hartioista istumaan taipuvien jalkojeni päälle ja viimeiset solmut sinetöivät minut asentooni. Reiteni ovat avoinna ja kädet toisiinsa kiinnitettyinä, ranteet ylöspäin paljastaen paikat joissa elämä on kaikkein keveimmin kehossa kiinni. Naisen ääni särkee tilan kun tämä varmistaa, ettei köysi purista mistään, ja samassa tulen jälleen kiusallisen tietoiseksi tämän läsnäolosta. Jäykistyn köyden alla ja tunnen nyt ensimmäistä kertaa, ettei se ainoastaan pitele vaan myös pidättelee minua. Minä en pystyisi pakenemaan ja nyt tunnen tilassa jotain, mikä saattaa hetkenä minä hyvänsä alkaa minua jahdata. 

Nainen räpsäisee pari testikuvaa ja tarkastelee vuoroin minua, vuoroin taas niitä näytöltään. Nainen siristää silmiään hieman ja pysäyttää tutkivan katseensa minuun, kunnes näyttää huomaavan ratkaisun johonkin, minkä minä en voi nähdä olevan pielessä.

— Odota ihan pieni hetki.

Nainen laskee kameran lattialle ja kiirehtii takaisin toimiston puolelle. Näen sen nostavan suuren, nahkaisen käsilaukkunsa pöydälle ja etsivän sieltä jotain. Pian se astelee luokseni kädessään pieni, muovinen paketti. Meikinpuhdistusliinoja. Nainen tulee liian nopeasti lähelleni, avaa pakkauksen ja kiskaisee siitä yhden liinan. Epäröimättä vähääkään se nostaa kätensä kohti kasvojani ja minä kavahdan rajusti kauemmas. Käsi pysähtyy ilmaan ja ystävällinen hymy leviää naisen kasvoille.

— Helpompi kuitenkin että minä, eikö vain, nainen nyökkää kohti sidottuja käsiäni. — Sä olet meikannut kauniisti mutta mä haluan kuvata Sinun kasvosi nyt.

Katson naista kauhuissani. Mä en tahdo tätä. Minä en halua että se koskee minuun, en halua että se ottaa minun meikkini pois. Valmistaudun puolustautumaan, mutta nainen ei hyökkääkään. Se katsoo minuun silmissään pelkkä neutraali asiallisuus ja asiantuntijan auktoriteetti lempeän odotuksen takana. Nielaisen ja kohotan kasvojani hieman. Suljen silmäni ja tunnen naisen tuovan miedosti tuoksuvan viileän liinan kasvoilleni. Nainen kuljettaa sitä kevyesti pitkin kasvojeni ääriviivoja, pyyhkii pois värit jotka niitä peittävät. Liina liukuu hitaasti otsalta poskipäille ja leuan alle. Minun lämpöni tarttuu siihen nopeasti, ja kun nainen ottaa uuden liinan ja tuo sen kaulalleni, säpsähdän niin että tiedän naisen tuntevan sen kätensä alla kulkevassa sykkeessä. Nainen alkaa puhdistaa silmiäni ja tarvitsee siihen useamman liinan ennen kuin kaikki piirtämäni on poissa. 

Lopulta jäljellä on enää puna huulissani. Pidätän hengitystäni kun nainen painaa liinan suulleni, käy sormenpäällään läpi jokaisen liinan peittämän kohdan hellästi painaen. Nainen nostaa liinan pois, taittaa sen, ja vie sen vielä hitaasti vetäen huulteni kaaria pitkin, ennen kuin nousee ylös ja tarttuu hellästi leukaani kohottaakseen kasvojani valoa kohti nähdäkseen paremmin. Avaan vaistomaisesti silmäni ja kohtaan naisen katseen. Minä olen polvillani ja täysin alastomana sen alla. Lamput häikäisevät, eikä minun katseeni kanna naisen silmiin asti, mutta näen hymyn sen huulilla nousevan aavistuksen vinoon. Se hieraisee paljaalla peukalollaan suupieltäni ja pitkä kynsi raapaisee kevyesti ihoani, kun nainen vetää kosketuksensa pois. 

Nainen alkaa kuvata. Minä tunnen itseni epävarmaksi ja täysin avuttomaksi, eläimen lailla salamavaloja säikkyen. Näen sen mitä naisen täytyy nähdä linssinsä läpi, ja näen pelkkää rumaa. Hätääntyneenä yritän katsoa kameran läpi naiseen, rukoillen silmilläni sitä lopettamaan. Salamat välähtävät taas.

— Just noin! Ei helvetti miten kaunista. 

Minä menetän viimeisenkin otteeni tilanteeseen. Mä en ymmärrä, eihän se voi tätä haluta kuvata. Minä en ymmärrä, minä en tiedä, minulla ei ole mitään mistä voisin tietää miten minun kuuluisi olla että olisin oikein.

— EIKÄ OLE, mä rääkäisen, ja minun ääneni särähtää inhottavasti avarassa tilassa. Minua hävettää ja tunnen miten kyyneleet polttavat luomieni takana. Huohotan raskaasti köyden puristuksessa ja painan kasvojani katseetta kohti lattiaa. Salamat.

Nainen laskee kameransa nopeasti ja tulee luokseni. Se laskee toisen kätensä hellästi olkapäälleni ja silittää toisella poskeani.

— Katso mua. Sulla ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Mä tiedän, että susta tuntuu pahalta, mutta sulla ei ole aavistustakaan miten helvetin upeita kuvia mä äsken sain. Sun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vain noin vielä hetki. Katso mua! 

Naisen ääni muuttuu tyynnyttelevästä tiukaksi ja sen käsi vaihtaa silityksen poskelta keveään otteeseen leuastani. Nostan katseeni ja näen naisen vihreissä silmissä sitä mitä minun on ollut jano. 

— Me tehdään nyt niin, että mä menen vielä tonne ja otan muutaman ruudun. Jos mä en nyt kuvaa tuota mitä sussa näkyy, mä kadun sitä lopun elämääni. Sulla ei ole mitään hätää vaikka sua pelottaa. Ookoo?

— Ookoo, sanon hiljaa ja vedän katkonaisesti henkeä. 

Minulla ei ole mitään hätää vaikka minua pelottaa. Se lupasi. Kyyneleet täyttävät katseeni kun nostan sen anoen kohti kameraa, tietämättä mitä olen vailla. Salamat välähtävät. Käteni puristuvat nyrkkiin ja kasvoilleni karkaa tuskainen tietoisuus siitä, millaisena ne minut äsken paljastivat. Toinen välähdys. Minä luovutan, ymmärrän, ettei minun auta pyristellä vastaan. Hengitän syvään ja etsin jälleen naista kameran läpi. Lakkaan värisemästä, koko kehoni täyttää varmuus, valinta. Pisarat juoksevat poskillani, mutta vesi josta ne tulevat on tyyntynyt. Tässä minä olen. Salamat iskevät viimeisen kerran.

Nainen laskee kameran hitaasti meidän välistämme ja kävelee luokseni irrottamatta hetkeksikään katsettaan minusta. Se kumartuu puoleeni ja tulee niin lähelle, että tunnen lämmön sen hengityksessä, tunnen ihon suolaisuuteen sekoittuneen humalluttavan parfyymintuoksun. Se katsoo minua täynnä nälkää, näen miten se odottaa vain yhtä asiaa ja minä tahdon antaa sen sille.

Minä katson sitä niin syvälle kuin voin ja nyökkään.

Naisen kauniilla kasvoilla käväisee ohikiitävän hetken helpotus, ennen kuin ilkikurinen virnistys asettuu niille. Näen miten jokin sen sisällä alkaa kehrätä, miten se kietoo minun luovuttamani vallan ylleen elegantisti kuin ylellisen kankaan. 

Nainen alkaa riisua minua köysistä. Se irrottaa punoksensa ensin jaloistani, riuhtaisee minut jalkeille ja aukoo solmun kerrallaan hyvin hitaasti, viivytellen. Tällä kertaa sen kaikki huomio on kiinnittynyt minuun ja reaktioihini, lanteideni tahattomaan pyrkimykseen sen kehoa kohti ja huulteni lomasta livahtaviin vaimeisiin ynähdyksiin. Siihen, miten minun kastuneet reiteni liukuvat toisiaan vasten minun kiemurrellessani kosketusta jahdaten. Nainen kiskoo köyttä auki kuin riekaleita ihostani, kappaleita siitä mikä estää meitä olemasta samaa kehoa. Lopulta viimeinenkin köysi putoaa lattialle. Nainen on riisunut minut, kokonaan.

Minun silmissäni on se sama, sanaton anomus edelleen. Nainenkin näkee sen.

— Mitä sä oikein haluat että mä teen sulle? Se kysyy kujeillen, teeskennellen täysin tietämätöntä siitä mikä kynsii minun ihoani päästäkseen ulos. 

Mä käsitän hämärästi mitä peliä nainen pelaa, mutta olen liian uupunut lähtemään leikkiin.  Minä löydän vain ne sanat, joilla on eniten merkitystä ja vähiten sisältöä minussa, ruudut jotka tulee toisen kirjoittaa täyteen. 

— Tee ihan mitä haluat, jooko, kuiskaan kuivasta kurkustani ja annan silmieni painua kiinni. — Käytä mua.

Nainen nappaa hiukseni otteeseensa ja riuhtaisee pääni taaksepäin. Minun silmäni rävähtävät auki. Se kiertää nyrkkiään ja hiukset kiskovat päänahkaani koko ajan kipeämmin. Nainen hymyilee kohottaen kulmiaan, yhä kiusoitellen.

— Sä jätät mulle nyt melko vapaat kädet.

Leikki naisen silmissä loppuu. Tilalle tulee uhka, joka syttyy kipinänä vihreissä iiriksissä ja juoksee sähkönä minun selkärankaani pitkin alas, naulitsee minut paikalleni. Nainen hengittää raskaasti hampaidensa läpi, sen hiljaisuudessa on karjaisun kaiku. Käsitän, että se mitä tämä nainen haluaa minulle tehdä, on kaikkea sitä mitä minä pelkään. Ja minä tahdon sen kaiken heti. 

Mutta ote hiuksistani herpaantuu ja käsi kulkee niskaa pitkin olkapäälle, pysähtyy pitelemään siitä kosketus mykkänä. Nainen painaa katseensa hetkeksi alas ja huokaisee syvään, pakottaa pahan hengen pois. Kun se katsoo minuun taas, se on jälleen pelkkää lämpöä ja leikkiä.

— Ei täällä, Elisa, se sanoo hiljaa, kuin hellästi toruen. — Tää on mun työpaikkani. Sä voit mennä laittamaan vaatteet päälle niin mä keitän meille vähän kahvia.

Mä en usko korviani. Missäs vitussa sen ammattietiikka äsken oli! Nainen pyyhkäisee hellästi paljasta käsivarttani ja lähtee, menee toimiston puolelle lataamaan kahvinkeitintä ja jättää minut tuijottamaan tyrmistyneenä jälkeensä. Miten se kehtasi, miten se saattoi nöyryyttää minua näin?

Painelen pukeutumistilaan ja kiskon vaatteet päälleni tärisevin käsin. Käännyn lähteäkseni ja näen naisen katsovan minua kiusoittelevasti, toimiston pöytään rennosti nojaten.

— Mitä luulet, olisitko sä ens viikonloppuun mennessä leppynyt mulle..? Jos tulisit käymään.

Minä en sano sanaakaan. Marssin naisen ohi studion ovelle ja paiskaan sen jäljessäni kiinni niin että ikkunat helisevät.    

6. Pure Poison

Miittiin tuleminen oli virhe, niin kuin aina. Pyörittelen väsyneesti kuplivaa lonkeroa suussani ja koetan muistella, minkä ihmeen takia olinkaan arvioinut mielekkääksi poistua kotoani tänään. Tälläkin hetkellä voisin olla onnellisesti nauttimassa päivälliseksi piparkakkutaikinaa Emmerdalen äärellä sen sijaan, että olen kuuntelevinani, miten pari perverttiä puhelee into piukassa jäniksen pyynnistä. Ei sillä että metsästyksessä mitään vikaa olisi. Päinvastoin, sehän on aivan mahtavaa. Minua ei vain kiinnosta yhtään. En koskaan lakkaa ällistymästä siitä, miten ikävystyttäviä mukamas tavallisesta poikkeavat ihmiset osaavatkaan olla.

Vaivun verkkaisesti jonkinlaiseen valveuneen seuraten keskustelijoita vaivautumatta kiinnittämään enää minkäänlaista huomiota siihen, mistä ne oikeastaan puhuvat. Kun oikein keskityn, voin kuvitella katselevani seurueen merkityksetöntä puheensorinaa mykistettynä. Minä pidän siitä enemmän niin.

Nurkkapöytää lähestyvien askelten ääni herättää minut horroksestani. Se on joku uusi nyt, en ole nähnyt sitä ennen. Nainen on ehkä vähän alle neljänkymmenen, hoikka ja huoliteltu. Sen kasvot olisivat oikeastaan aika kauniit, jos sillä ei olisi noita naurettavia gootti-kulmakarvoja. Mä en ymmärrä, miksi ihmisen täytyy tehdä itsestään tuollainen kävelevä klisee. On paitapusero ja vyötärökorsetti, teräväsankaiset silmälasit ja korkeakorkoiset nahkasaapikkaat. Tukka on sidottu tiukalle, floggerin lailla askelten tahtiin huiskivalle poninhännälle. No, eipähän jää kenellekään epäselväksi, että hän on Domme. Punainen tukka sitä paitsi, kuinkas muutenkaan. Surkuhupaisaa, miten tietyntyyppiset naiset kokevat hallitsevansa ajankulkua hiuksillaan. Kun ne ensimmäisen kerran säikähtävät olevansa vanhoja, ne kaatavat kuontaloonsa kotiväripurkista punaista ja taas on ikä vain numero. Samat naiset löytävät jonkun vuosikymmenen päästä pelastuksen permanentista, eivätkä tajua, että tulevat vain kehystäneeksi juuri sen mitä niin peloissaan yrittävät peittää.

Nainen kättelee koko seurueen esitellen itsensä koko nimellään itsevarmasti hymyillen. Useimmat vastaavat kutsumanimellään, mutta toiset paljastavat pelkän nimimerkkinsä. Naurettavaa pelleilyä. Ette te tolvanat mitään helvetin taikaviittoja ole, se ei maailmassa olemisen järjestys muutu yhtään miksikään vaikka jollekulle paljastuisi, että te olette mikkoja ja antteja ja lauroja.

Naisen parfyymin tuoksu on leijaillut kohdalleni, Pure Poison. Nousen kuluneelta nahkasohvalta ja ojennan käteni.

— Elisa moi, lausun automaattisesti ja heitän katseeni naisen olkapään yli baaritiskille nähdäkseni, onko siellä jonoa. Minä tarvitsen toisen lonkeron.

Käännyn lähteäkseni ja tajuan naisen pitävän yhä tiukasti kiinni kädestäni. Sinkoan säikähtäneen katseeni suoraan sen silmiin. Naisen katse on lempeän läpiluotaava, kun se toistaa nimensä hiljaa mutta määrätietoisesti, pakottaen minut vastaamaan katseeseensa.

— Anne Saurio. Hauska tavata, Elisa.

On siinä muorilla otsaa..! Mä en käsittääkseni ole pyytänyt siltä mitään helvetin tapakoulutusta. Riuhtaisen käteni irti posket punoittaen ja pälyilen ympärilleni. Eihän kukaan huomannut? Luojan kiitos muut tuntuvat jo uponneen takaisin typerään keskusteluunsa. Ainoat jotka näyttävät kiinnittäneen tilanteeseen mitään huomiota, ovat pari vätystä viereisessä pöydässä. Ne toljottavat suu ammollaan kuin pari akvaarion lasiin leuoistaan liimaantunutta monnia. Toinen näyttää siltä kuin olisi vakuuttunut, että sähköinen kohtaaminen etenee hetkenä minä hyvänsä turkkilaiseksi painiksi niiden ahnaiden silmien alla. Elukat. Miksi maailmassa miitit pitää aina tällätä keskustan kuppaisimpaan kuppilaan?

Nainen seisoo yhä edessäni hymyillen lämpimästi, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se näkee että pyrin sen ohi, muttei siirry senttiäkään. Minä hätäännyn. Tunnen miten katse kerrallaan kääntyy vaistomaisesti meihin, kohta ne alkavat ihmetellä. En voi enää luontevasti istua alas tyhjän tuopin äärelle, mutta minä en pääse naisen ohi pyytämättä sitä väistymään. Äskeisen nöyryytyksen jälkeen minun ei tee mieli pyytää siltä yhtään mitään, mutta en pidä oikein vaihtoehtona tuupata sitä nurinkaan. Se on ajanut minut nurkkaan. Veri korvissa kuohuen nostan katseeni naisen odottaviin kasvoihin ja ymmärrän, että se tekee tämän täysin tietoisesti. Samalla hetkellä suuttumus tulvii suoniini. Niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt se heti huomata. Akka on niitä dominoivia, jotka kuvittelevat oikeudekseen kohdella ketä hyvänsä alentavasti seksuaalisen statuksensa tähden. Jos se olisi mies, sitä sanottaisiin tuttavallisesti mulkuksi.

Katotaan, perkele. Minähän en anna tuollaisten kävellä ylitseni. Keräilen kasvoilleni parhaan asiakaspalveluhymyni ja huiskautan hiuksiani taakse.

— Anteeksi, mutta voisinkohan päästä tästä ohi? Lausun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä korostetun kohteliaasti, silmät naulittuna naisen silmiin.

Se kohottaa liian terävästi piirrettyjä kulmakarvojaan aavistuksen, siirtyy aurinkoisesti hymyillen syrjään ja osoittaa kädellään antamansa tilan.

— Totta kai, ole hyvä.

Naisen ääni on huomiota herättävän hiljainen verrattuna omaan kuulutukseeni ja minun pokkani on pettää. Tönäisen vahingossa pöytää siirtyessäni naisen ohi ja kiitos huuliltani putoaa heiveröisenä lattialle. Samalla hetkellä kun olen ohittanut naisen, se laskee kohotetun kätensä ja antaa sen hiipiä juuri ja juuri koskettaen lanteilta reidelleni kulkevaa reittiä alas. Vedän terävästi henkeä mutta saan itseni pysäytettyä ennen kuin käännähdän kavaltaen hämmennykseni. Hapuilen askeliini rytmin ja laitan lanteeni keinahtelemaan lähestyessäni sydän pamppaillen baaritiskiä. Tekee mieli marssia saman tien ulos koko läävästä, mutta sen jälkeen en voisi enää näyttää naamaani siellä. On pakko rauhoittua.

Miksi se saa minut niin hermostuneeksi? Päteähän se vain yrittää. Tai sitten se on niitä säälittäviä myöhäisherännäisiä, jotka pervoilevat ympäriinsä kuin pahaiset teinit että kerkeävät ennen kuin kuolevat. Yrittää nyt sitten muka herutella minua saadakseen uuden rastin panobingoonsa. Infoa sinulle nainen: mä en alistu kenellekään jolla on tuollaiset kulmakarvat.

Palatessani pöytään lonkerolasiani puristaen nainen on jo täysin sulautunut porukkaan. Se osallistuu keskusteluun, katsoo kätkeytymättä silmistä toisiin ja nauraa heleästi aina oikeassa paikassa. Niin kuin se olisi tuntenut koko ikänsä ihmiset, joille on vasta äsken kertonut nimensä. Se on jättänyt viereensä sohvalle tyhjän tilan, minun on istuttava siihen. Nainen seuraa liikkeitäni hymyillen ja sen tuoksu kiertyy käsivarren lailla ympärilleni kun istun alas. Mä tahtoisin pois. Yritän saada keskustelusta kiinni, mutta se ei tunnu käyvän järkeen, se etenee luonnottoman nopeasti. Ymmärrän lauseen sieltä, toisen täältä, eivätkä ne vastaa toisiinsa. Annan periksi, annan keskustelun mykistyä taas. Seuraan sitä vain katseeni suunnalla, odottaen hetkeä jolloin olisi jo luontevaa lähteä kotiin.

Yhtäkkiä tunnen vieressäni hiljaisuuden. Nainen on kysynyt minulta jotain. Säpsähdän ja katson kauhuissani ympärilleni, mutta muut jatkavat mykkää keskusteluaan, eivätkä odota minun vastaustani. Nainen laskee kätensä pehmeästi käsivarrelleni ja kumartuu puoleeni huolestuneen näköisenä.

— Elisa? Onko kaikki hyvin?

Voi luoja tuo luuska alkaa tosissaan käydä minun hermoille. Miksei se voi vain antaa olla?

— On tietysti, väsyttää vaan. Mä taidan lähteä tän jälkeen kotiin, nyökkään kohti koskematonta lonkeroani.

Nostan lasin huulilleni nykäisten käsivarteni naisen kosketuksesta ja huuhdon kerralla puolet juomasta nieluuni. Nainen tutkii minua katseellaan, minä tunnen sen, mutta juuri silloin pöytäseurueessa pulpahtaa nauru johon tartun kuin hukkuva. Nauran mukana teeskennellen tietäväni mikä on hauskaa, eikä nainen enää häiritse minua.

Mä en ollut valehdellut, mä olen aivan helvetin väsynyt. Minusta tuntuu, etten jaksa jalkojani nostaa, kun avaan pubin oven ja katuvalojen himmeä hehku kaatuu päälleni. Kotiin on vähemmän metrejä kuin seuraavalle taksitolpalle ja silti minusta tuntuu, etten selviä matkasta. Lupaan itselleni kolme jaksoa käsikirjoitettuja ihmissuhteita ja voimakkaan kontrastin kaunistamia ihmisiä jos vain kävelen nyt reippaasti heti kotiin, enkä jää haukkomaan henkeeni pakokaasua ja tupakansavua vieraiden ihmisten keuhkoista. Ei nyt.

Kevyt kosketus laskeutuu olkapäälleni ja käännyn kannoillani kavahtaen kuin olisin saanut puukon selkääni. Se on se nainen, voi nyt vittu jo.

— Anteeksi, en mä tarkoittanut säikyttää. Mä yritin huutaa mutta sä et kuullut. Mä asun kans täällä päin, voidaan mennä yhtä matkaa.

Nainen hymyilee sovittelevasti ja mittaa minua katseellaan. Ravistelen itseni ilmeettömäksi.

— Mennään vaan, mutta mä asun kyllä jo tossa ihan kulman takana.

Meidän askelemme tahdistuvat toisiinsa. Nainen yrittää avata keskustelua, tekee tottuneesti tiettyjä pistoja, kysyy päivästäni ja kommentoi ystävällisesti, mutta mä olen taas unohtanut sen pelin säännöt. Vastaan kun kysytään, vastaan välillä väärin, vaivun hiljaisuuteen toivoen sen loppuvan.

— Mä asun tässä.

Se on ensimmäinen asia jonka sanon oma-aloitteisesti ja enemmän kuin mielelläni. Käteni on jo laukkuni vetoketjullisessa sisätaskussa, avaimet valmiina otteessa.

Nainen nyökkää. Se voisi esittää jotain tyhjänpäiväisiä kommentteja talosta ja sijainnista ja siitä miten kiva oli kun. Mutta se ei tee niin. Se katsoo minua voimakkaiden sankojensa takaa liian suoraan, niin suoraan että minua paleltaa. Luulen, että sen silmät on vihreät.

— Sä olet Elisa tosi kaunis, se sanoo aivan hiljaa.

Minä kiitän katsomatta silmiin, lukitsen naisen tuoksun oven ulkopuolelle ja katoan kiroillen portaikkoon.

4. Näkymätön mies

Aurinko luo valoaan tänä aamuna vaivaantuneesti käsiään väännellen. On ilmeistä, että se tekisi mieluummin jotain muuta kuin lämmittäisi tämän taliaivoilla ja tyhjäntoimittajilla täytetyn pallon kannikoita, mutta tekee sen kuitenkin olosuhteiden pakosta.

Minä kiskon raivoisasti lakanoita irti vuoteestani. Olin nukkunut yöni sohvalla vilttiin hautautuneena, en ollut tahtonut peitellä itseäni häväistyksen hajuun sängyssäni. Tarttuessani peiton reunaan kouraani osuu Nötkötin miehuutta peittänyt kalvo. Olen ohikiitävän hetken halukas oksentamaan sisälmykseni parketille.

Riepotettuani raadon roskikseen yritän urheasti löytää asioiden valoisaa puolta. Voisivathan asiat olla huonomminkin, vaikka minä itse en satukaan keksimään että miten. Kuka hyvänsä sitten onkin ihmislasten vastuksista vastuussa, on joka tapauksessa taatusti tyyppi joka tarvittaessa keksii. On syytä pitää mieli nöyränä niin kauan kun se ei toteuta niitä visioitaan. Laitan Moccamasterin hyräilemään rauhoittavaa säveltään ja yksinkertaisesti päätän, että tämä on aivan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin päivä, vaikka se eittämättä olisi voinut vahvemminkin alkaa. Eilisissä ne valuviat on.

Puhelin karistaa varovasti kurkkuaan käsilaukkuni pohjalla pyytäen osakseen huomiota. Penkoessani sitä käsiini esitän pyhän rukouksen, ettei se vain toimittaisi Nötkötin asiaa. Minun mielenterveyteni ei kerta kaikkiaan kestä, jos se nyt haluaa jollain tavalla avautua eilisestä.

”Plz, send some pics of boobs.”

Se on Tomi, olisi pitänyt arvata. Tähän aikaan lauantaiaamusta se on aina jo virkeä ja valmiina nauramaan kaikelle ja kaikille koko kaikkeus sylissään sievästi kehräten, oma takki ja taskut tyhjinä kuin kaupungin kadut viimeistenkin pilkkujen himmennyttyä. Lasken satiinisen yömekkoni olkaimet, räpsäytän kuvan rintavarustuksestani ja palautan pallot saman tien lähettäjälle. ”Ole hyvä!” Siitäs saat, senkin pikku paskiainen, tuota et takuulla osannut odottaa. Tomin vastaus viipyy vain muutaman sekunnin.

”Kiitos!”
”Laitetaanko pillukuva myös?”
”Ei makeaa mahan täydeltä..?”
”Erinomainen valinta. Ootko kotona jos tuun käymään?”

Tuntuu paremmalta idealta hakeutua ihmisten ilmoille kuin koittaa pidellä päivänpaistetta paskakasassa omin voimin. Käyn pikaisesti suihkussa ja alan valmistautua. Olo on huomattavasti keveämpi heti kun olen saanut pestyä viimeisetkin Nötkötin jäämät iholtani. Pieni jälki reidessä huutaa katsomaan takaa myös, mutta minä en tahdo. Se, mikä yleensä on kipinöitä pimeässä, on nyt silkkaa saastaa ihon alla. Minä en katso siihen vaan ryhdyn rutiininomaisesti peittämään puutteitani. Maalaan silmäni mantelimaisiksi ja sidon hiukseni huolellisesti kauniille ranskanletille, vaikka ei huvittaisi. Minulla ei ole aikomustakaan näyttää siltä, että maailma olisi jollain tavalla minuun kolahtanut.

Matkalla aurinko on edelleen saita, mutta jokaisen suomansa säteen se suuntaa suoraan minun silmiini bussin nuokahdellessa eteenpäin. Pysäkiltä perille linnut seuraavat kirkuen ja silti pätkääkään piittaamatta, ne liitävät kaikkiin suuntiin mutteivät mitään kohti.

Tomin ovi on auki käytävään ja koko portaikko haisee ilmapallolta. Sen kämpässä on kumia joka puolella, minun päätä alkaa särkeä jos olen siellä liian kauan. Astelen sisään korot kopisten ja kuulen huuliharpun soittoa Nick Caven melankolian yli. Viimeksi kun kävin, Tomi soitti banjoa. Se on juuri sellainen, ottaa jotain käsiinsä niin kuin se olisi aina niissä ollutkin ja sitten ilman sen kummempaa syytä heittää pois.

Me käytiin Tomin kanssa muutama vuosi samaa ala-astetta kun oltiin lapsia. Pari vuotta sitten törmäsin siihen bileitten bäkkärillä kun se kiskoi jotain kokovartalokondomia päälleen, ja siitä lähtien me ollaan vietetty aika paljon aikaa yhdessä. Arvostan sen seuraa erityisesti siksi, että sen takia ei koskaan joudu teeskentelemään hääbingon olevan hauskinta mitä voi juhannusaattona tehdä, tai kuuntelemaan keskustelua ovulaatiotesteistä niin kuin se olisi rahaa omaan pankkiin.

Mä en oikeastaan tarkalleen tiedä, miten Tomi sitten on elämässään epäonnistunut. Se on kai vaan niin naurettavan älykäs kaveri, ettei saa koskaan tehdyksi mitään järkevää. Sillä on minun mielestä jokin tyhjänpäiväinen tutkinto jo ennestään, mutta nyt se lukee ties monennettako vuotta kirjallisuustiedettä. Sen gradussa on kaksitoista lukua valmiina eikä se vain suostu lopettamaan. Se huvittaa itseään enimmäkseen viettelemällä Kalevala-koruja keräileviä tulevia äikänopettajia pettämään poikaystäviään, tai soluttautumalla eri porukoihin ja tekemällä ne sitten naurunalaiseksi naruttamalla ne omiin normeihinsa. Viime viikolla se oli juonut punaviiniä ja polttanut suitsukkeita joidenkin postmodernistiseen proosaan hurahtaneiden taidefanaatikkojen kanssa ja oli saanut ne suututettua niin, että joku oli tuohduksissaan unohtanut hattunsakin. Musta, muhkuraiseksi kulunut lierihattu täynnä kissankarvoja.

Nyt Tomi istuu sohvalla se samainen hattu päässään pelkät lateksihousut jalassaan saumoja koettelevassa risti-istunnassa ja soittaa sitä helkkarin huuliharppua. Se on kuin Nuuskamuikkunen jossain perverssissä performanssissa. Minun katseeni osuu sen tietokonepöydälle, jolla seistä tönöttää imukuppijalallaan sen kummempia kursailematta puistattavan paksu anaalitappi liukuvoidepurkki kyljessään.

— Hyvin oot runkannu..?
— Erittäin hyvin, kiitos kysymästä. Jos haluat kahvia niin se on loppu. Maitoa on.

Minä pujottelen kaikenlaisen merkityksettömän irtaimiston lävitse kohti sohvaa ja kaivaudun sen toiseen päätyyn PVC:llä päällystettyjen sohvatyynyjen keskelle. Tiedän kokemuksesta, että on turha yrittääkään avata keskustelua sen enempää. Tomi tekee sen kyllä kun kokee sen riittävän mielekkääksi. Tänään se tapahtuu yllättävän pian.

— No miten ne treffit meni? Tomi on puhaltelevinaan pölyjä harpustaan.

Mistä pirusta se tietää? En minä ollut puhunut sille mitään. Minulla oli ollut pieni etiäinen, ettei ilta välttämättä olisi sellainen suksee, että siitä tekisi mieli tarinoida jälkeenpäin. Ymmärrän kuitenkin omaa parastani sen verran, etten lähde Tomin tietoa kyseenalaistamaan. Se on sellainen pahuksen Sherlock, että jos se jotain on tietävinään niin se myös tietää, ja on usein armollisempaa olla kuulematta miten. Alan vastahakoisesti kertoa Tomille Nötkötistä, kaipa tällaiset traumat on kuitenkin pitemmällä tähtäimellä parempi puhua auki kuin padota sisäänsä. Pienemmästäkin nöyryytyksestä on takuulla vaivuttu psykoosiin.

Jostain syystä farssi tuntuu olevan Tomin mielestä varsin nautittava. Päästyäni narratiivissani kliimaksiin jota ei koskaan tullut, Tomin kasvot suorastaan loistavat.

— Niin että olit vähällä saada seksiä mutta selvisit selkäsaunalla?
— Nauraa partaansa hän, joka on koko aamupäivän vemputtanu kumihanskaan.
— Mä sentään saan stondiksen aikaan.
— Olisit perkele hiljaa välillä.

Tomi kohauttaa olkapäitään ja nostaa harpun takaisin huulilleen. Huomaan miten se vilkaisee minua kulmiensa takaa, pelkää menneensä ehkä sittenkin liian pitkälle, niin kuin minä en muka vittuilua ymmärtäisi. Nyt minua oikeasti alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän. Tomi on mahtava tyyppi, mutta mä en tajua miksi sen pitää olla tuollainen saatanan lammas aina joskus. Käsken sitä lopettamaan luimistelunsa ja miehistymään. Se ei ole kuulevinaan, soittaa vain. Tunnelma on nahkeampi kuin käsivarteeni liimautuva sohvatyyny, ja alan harkita kotiinlähtöä.

Kaiuttimissa Fifteen Feet Of Pure White Snow vaihtuu Pariisin Kevääseen. Tomi kuuntelee mielellään mitä tahansa, missä ihmisillä on tavalla tai toisella ikävä olla. Nyt se laskee huuliharppunsa mietteliäänä syliinsä ja katsoo ikkunaan, vaikka siitä näkyy vain parin sentin kaistale lateksiverhon lomasta.

— Tuo Tuunela on aivan älyttömän fiksu jätkä. Oletko sä koskaan ajatellu, ettei sua oikeastaan ole olemassakaan, että se mitä sä luulet olevasi on pelkästään sun omaa mielikuvitusta. Sä et yksinkertasesti ole totta niin kauan kun sä et ole sitä jonkun toisen kanssa. Ja sitten sä saatatkin huomata, että olet koko ajan ollu ihan joku muu kuin sinä.

Se koettaa taas ärsyttää minua, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi kun en käsitä mistä helvetistä se puhuu. Se on sen tapa tarjota sovintoa ja mä tartun siihen.

— Etkö sä omasta mielestäs ole jo vähän liian vanha rakastumaan runoilijoihin?

Tomi katsoo minuun ja piilottelee huojennusta hymyssään. Se näyttää hetken jotenkin pohjattoman surulliselta, vaikka sillä on hymynsä yhä kasvoillaan. Ehkä se on oikeassa sen Tuunelansa kanssa. Ei ainakaan tuollaisia kuin se ole oikeasti olemassakaan.

2. Nötkötti

Katson eteisessäni maihinnousukenkiään riisuvaa miestä ja mietin, miksi en ostanut viskiä sillä rahalla jonka tuhlasin sokerointiin tätä iltaa varten.

Tapasin tyypin lyhyesti joissain bileissä kuukausia sitten ja se on siitä lähtien tasaisin väliajoin sinnikkäästi kärttänyt tapaamista. Kaveri on mielenkiintoinen kuin sellofaanipussi ja verrattain vastenmielinen, mutta sentään harmiton.  Mä sanon sitä Nötkötiksi. Sillä on ahvenen auktoriteetti ja persevako pysyvästi viisi senttiä housujen vyötärön yläpuolella. Sen elopaino on kuitenkin riittävä herättämään edes jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta, samaan tapaan kuin jollain suurella villieläimellä. Hirvellä esimerkiksi. 

Olin optimistisesti olettanut kaverin kartuttaneen karismaansa sitten viime näkemän, koska puskaradion tiedotteiden mukaan sillä on sittemmin ollut pari aika tyytyväistäkin subia. Huomaan toiveeni turhaksi heti kun hikeen sekoittuneen Axen lemu luikertelee luokseni ja tunkeutuu sieraimiini. Nötkötti tuuppaa kengännauhojen kanssa touhutessaan siivouskomeron oven auki ja torjuu täpärästi päällensä karkaavan imurin. Beggars can’t be choosers, muistutan itseäni ohjatessani säikähtäneen Nötkötin olohuoneeseen odottamaan sillä välin kun käväisen keittiössä. Valikoimissa ei tällä hetkellä ole mitään Nötköttiä kummempaakaan ja ainakin se on todistettavasti saanut joitain ruhjeita aikaiseksi, olen nähnyt kuvia. Enempää en illalta enää pyydäkään kuin kunnolla selkääni. Kaadan keittämäni kahvin viemäriin ja kaivan korkkiruuvin laatikosta, iski spontaani mielihalu nauttia vieraani kanssa sittenkin vähän viiniä.

Nötkötti kertaa turvaohjeistukset kuin lentoemo konsanaan. Sen ääni on monotonista jollotusta ja silmät kuin lautaset kun se koettaa valaa niihin vakuuksia siitä, miten vaarallisten asioiden kanssa tässä nyt ollaan tekemisissä. Hän on hurja kaveri, tämä Nötkötti.

— Sä voit sanoa turvasanan milloin tahansa. Turvasanat ovat keltainen ja punainen. Keltainen tarkoittaa, että täytyy hiljentää ja punainen on seis, silloin lopetetaan se mitä ikinä tehtiinkään. Mutta jos sä et muista turvasanoja ja haluat lopettaa, sä voit sanoa myös ”turvasana” vaan, se on ihan ok.

Nötkötti ystäväni, meillä on pari ongelmaa. Ensimmäinen on se, miten tyhmänä sinä minua pidät ja toinen, sitäkin tuskastuttavampi on se, kuinka tyhmä sinä oikein olet. Jos tämä värikoodi on sinusta todella noin visainen, toivon totisesti että otat taksin jahka painut helvettiin täältä.

Nötkötin kalvakat kasvot loistavat harvan, erehdyttävästi häpykarvoitusta muistuttavan leukaparran alla. Se kaivaa raippojansa esiin tohkeissaan kuin pikkupoika Hot Wheelsejä kerhorepusta ja selostaa yksityiskohtaisesti, millaista kipua milläkin välineellä saadaan aikaan ja mikä on optimaalinen tekniikka kunkin käyttämiseen. Kuinka kiehtovaa. Tuntuu kuin olisi vahingossa napannut kioskista matkaansa pornolehden sijaan Tekniikan Maailman. Kerrotko tästä Nötkötti lisää joskus toiste ja jollekulle aivan muulle kuin minulle? 

Nötkötin repusta paljastuu myös muutaman metrin pätkä köyttä. Olen ensimmäistä kertaa tänä iltana kevyesti vaikuttunut. Kappas vain Nötköttiä, köysihän on oikein komeaakin! Sellaista viininpunaiseksi värjättyä juuttia, joka näyttää ihon vaaleutta vasten todella kauniilta. Jokin Nötkötissä oli saanut minut arvelemaan tämän olevan enemmän nippusidetyyppiä kuin japanilaisen estetiikan ystävä, mutta kenties olin sittenkin aliarvioinut tämän avuja. 

Nötkötti ohjaa minut istumaan keskelle lattiaa siirtämälleen tuolille ja taivuttaa käteni selkänojan taakse sitoakseen ne kiinni. Se kieputtaa köyttä tovin käsivarsieni ympäri ja alkaa tehdä solmuaan. Minä tunnen sen solmun. Muistan miten äiti opetti sen minulle kun sain ensimmäiset nauhalenkkarini. Nötkötin jatkuvasti huohottavalta kuulostava hengitys pitää pieniä taukoja sen keskittyessä kiristämään köyttä parhaansa mukaan, ja voin miltei kuulla, miten se miettii mielessään: tämä pupu seisoo tässä ja tämä pupu kiertää sen... Ja sitten vielä korvat toiseen kertaan, noin, valmista. Voi hyvä Jumala. Kenties Nötkötti sittenkin on vaarallisempi persoona kuin luulin, koska minusta alkaa tuntua, etten selviä tästä sessiosta hengissä. En välttämättä tahdokaan. 

Nötkötti on näemmä vallantunteensa kukkuloilla astuessaan eteeni ihastellakseen kättensä jälkiä. Se valitsee turhia kiirehtimättä sängylleni levittämistään lyömävälineistä mieleisensä ja alkaa tehdä pientä tilannetta kartoittavaa haastattelututkimusta.

— Miten hyvin sä kestät kipua? Lyönkö kymmenen vai kahdenkymmenen sarjoja ensin?

Valitsen valikoimista jälkimmäisen paketin hetkeäkään empimättä. Näen miten Nötkötti alkaa mittailla katseellaan ihanteellista kulmaa ranneliikkeeseensä ja lopultakin räpsäyttää raipalla reiteeni. Isku kirveltää lähellä ihon pintaa ja huokaisen. Sillä lailla Nötkötti, näytä kyntesi!

Nötkötti ei kuitenkaan selvästikään ole nyt tyytyväinen pelivälineeseensä. Se taivuttaa raippaa käsissään, huitoo sillä hetken ilmaa kuin suivaantunut haltijakummi taikasauvaa ja pudistaa päätään. Jokin ei ole nyt optimaalista ja sitähän Nötkötti ei saata sietää. Tuijotan tyyppiä silmät selällään, eihän se voi olla tosissaan. Nötkötti huomaa katseeni ja tulkitsee järkytykseni mitä ilmeisimmin suotta edukseen.

— Se oli vasta alkua, narttu! Nötkötti myhäilee valitessaan sängyltä seuraavaa asettaan. Totean mielessäni tilanteen eskaloituneen siihen pisteeseen, että jommankummanon pian alettava lyödä toista ja lujaa.

Nötkötti päättää valita toisenlaisen lähestymistavan ja tarttuu lyömävälineiden sijaan wandiin, kaivaa repustaan pitkän jatkojohdon ja alkaa etsiä pistorasiaa. Lähestyessään minua verkkovirtaan kytkemänsä vekottimen kanssa kömpelöllä liikkeellä johtoa suoraksi nykien Nötkötti näyttää jostain syystä huomattavasti uhkaavammalta, kuin hetki sitten raippa kädessään. Se painaa wandin suoraan rutikuivaa pilluani vasten ja ryhtyy poraamaan. Värinä on aivan liian voimakasta eikä minun kehoni ollut kaivannut sitä vielä. Tunnen oloni äärimmäisen epämukavaksi, mutta puren hammasta ja koetan kestää niin kuin mitä tahansa kidutusta. Pian Nötkötti ajaa kuitenkin härvelillään minun sietokykyni yli laittamalla vibraattorin isomman vaihteen silmään ja painamalla sitä kovakouraisesti häpyluutani vasten. Kasvoilleni leviää tuskainen irvistys ja ulvahdan kivusta. Nötkötti arvelee keränneensä voiton kotiin ja sammuttaa sauvan silmät säteillen.

— Mitä sanotaan kun Herra pitää narttua hyvänä..?

Tiedän tekeväni karhunpalveluksen jokaiselle tyttöpololle minun jälkeeni, mutta hätä ei lue lakia. Minun on saatava Nötkötti pois kimpustani keinolla millä hyvänsä. Tunnen itseni nöyryytetymmäksi kuin koskaan oksentaessani kurkustani kuiskauksen: ”Kiitos, Herra”. Jos Nötköttiä nyt jostain voi kehua, niin ainakin se on monin verroin kovempi sadisti kuin tajuaa olevansa. Nötkötti tuntuu yhtä kaikki olevan erinomaisen tyytyväinen itseensä ryhtyessään irrottamaan köyttä käsistäni. Se ei meinaa saada solmua auki.

Tunnen itseni nyljetyksi kun Nötkötti nakkaa minut veltolla liikkeellä vatsalleni sängylle. Se repii alushousujani alemmas ja läimäyttää takapuoltani pari kertaa avokämmenellä. Minä annan kasvojeni hautautua tyynyyn, enkä välitä vaikken saa kunnolla henkeä. Suonissani ei virtaa millilitraakaan jännitystä, odotan Nötkötin seuraavaa liikettä pelkästään pitkästyneenä. Löisi nyt jo kunnolla. Kuulen miten Nötkötin avainnippu putoaa kilisten lattialle, se on riisunut nahkavyönsä ja kiertänyt sen kämmeneensä valmiina lyömään. Ja Nötkötti lyö. Se aloittaa sarjansa, heiluttaa remmiä harkitusti ja jokaiseen liikkeeseen kieli keskellä suuta paneutuen, kuin toteuttaakseen valmista mestarikoreografiaa parhaan taitonsa mukaan.

Yllätyksekseni huomaan alkavani jossain määrin nauttia esityksestä. Remmi puree pakaroitani nautinnollisen kipeästi, vaikkakin hivenen hermoille käyvän täsmälliseen tahtiin, mutta minkäpä Nötkötti itselleen mahtaa. Iskut kasvattavat voimaansa vähitellen, tuttu kuume leviää ihon pinnalle ja uppoaa sen alle. Tahdon Nötkötin lyövän vielä kovempaa, mutta sen liikennevaloissa ei ollut vihreää, enkä tahdo hämmentää sen heiveröistä mieltä millään, mistä ei ole etukäteen sovittu. Työnnän takamustani kannustavasti sitä kohti, mutta se osoittautuu virheliikkeeksi.

— Taitaa huora haluta jotain muutakin kuin piiskaa!

Nötkötti kamppailee yleisen habituksensa ylittävällä energialla housut jalastaan ja kuulen sen rapistelevan kondomin käärettä auki. Se kaatuu päälleni painavana ja hallitsemattomasti kuin poikki sahattu puu ja hapuilee minua tiukemmin kouriinsa löytääkseen sisään. Mutta jotain on pielessä. Minä en tunne muuta kuin Nötkötin tahmeaksi hionneen ihon itseäni vasten. Nötkötti kohottautuu päältäni ja koettaa hieroa itseään kovaksi, mutta vaikuttaa olevan läpilaho. Lopulta Nötkötti luovuttaa ja heittäytyy selälleen viereeni, kovin järkyttyneenä ja pahoillaan tietenkin. Itse en voi väittää olevani merkittävissä määrin kumpaakaan.  Älä Nötkötti välitä, sitä sattuu kaikille tuollaisille kuin sinä.

Olen niin hyvilläni siitä ettei minun tarvitsekaan antaa Nötkötin valuttaa löysää lihaansa sisälleni, että väläytän jopa puolikkaan hymyn lohtua toimittamaan ennen kuin vetoan vessahätään. Minun on pakko saada edes hetkeksi vaivaannuttava vieraani pois verkkokalvoiltani keksiäkseni jonkin tekosyyn, jonka varjolla potkia äijä pihalle mitä pikimmin. En pysty ajattelemaan kun se makaa näivettyneessä miehuudessaan nihkeä ihonsa omaani takertuen. Kiskaisen pikkuhousujeni punaisuuden peitokseni ja poistun huoneesta niin kuin sinne ei jäisi mitään mikä painaa minun mieltäni. Tuo surkimus ei ansaitse tietää miten lujaa minua sen takia vituttaa.

Pamautan pytyn kannen kiinni ja lyyhistyn sille istumaan hiuksiani haroen. Saunan oveen heijastuu haaskattu nainen punaisissa pitseissään, Nötkötti ei ollut edes riisunut rintaliivejä. Rinnassa tuntuu yhtäkkiä raskaalta, häpeä puristaa keuhkoja kasaan ja suussa maistuu suola. Saatana. Mietin, miten voisin mahdollisesti enää vajota tämän alemmaksi ja muistan haaleaksi helpotuksekseni Nötkötin naiset. Niitähän oli ne kaksi, jonkinlainen puolittain polyamorinen järjestely tai luoja ties mitä. Kumpikaan ei mitenkään toivottoman pahannäköinenkään minun käsittääkseni. Niitä minun tässä pitäisi sääliä eikä itseäni. Minä en sentään ole sellainen, joka pyllistäisi huomenna kuvagalleriassa Nötkötin signeeraus pakaroillani, kuvitellen saaneensa jotain missä olisi kehumista. Tukka valuu ärsyttävästi pitkin niskaa, sidon sen sotkuiseksi sutturaksi korkealle päälaelle. Ei tunnu enää tarpeelliselta esiintyä edukseen. Vedän syvään henkeä ja lähden raahustamaan takaisin kohti makuuhuonetta valmistautuen valehtelemaan vieraan silmistäni. 

— Tiiätkö mä olin unohtanu ihan kokonaan että mun täytyy...

Mä en näe Nötköttiä. Se on ottanut kerhoreppunsa ja luikkinut tiehensä.